Minä sain luvan heti lähettää miehen viemään kirjettä ja ajoneuvoja, joissa tohtori voisi saapua kohta kaupunkiin. Oak-Lodgen oli Blackwater-Parkin ja Knowlesburyn välillä. Mies, jonka minä lähetin, sanoi voivansa ajaa sinne neljässäkymmenessä minuutissa ja tuovansa herra Dawsonin mukanaan toisessa neljässäkymmenessä minuutissa. Minä kehotin häntä etsimään tohtoria, olipa hän missä tahansa, jollei hän olisi kotona — ja asetuin sitten odottamaan asian menoa niin kärsivällisesti, kuin voin.
Kello ei ollut 1/2 2, kun lähetti läksi. Ennen 1/2 4 oli hän takaisin tohtorin kanssa. Herra Dawsonin ystävällisyys ja se hienotunteisuus, jolla hän piti kiireistä väliintuloansa itsestään selvänä asiana, liikutti todellakin sydäntäni. Vaadittu takaus tarjottiin ja hyväksyttiin heti. Ennen kello 4 iltapäivällä seisoin minä — vapaana miehenä — Knowlesburyn kadulla ja pudistin sydämmellisesti vanhan, kunnon tohtorin kättä.
Herra Dawson pyysi minua vierasvaraisesti seuraamaan häntä Oak-Lodgeen ja olemaan siellä yötä. Minä voin vain vastata hänelle, ett'ei aikani myöntänyt, ja pyysin hänen suomaan siirtämään käyntini muutamia päiviä myöhemmäksi, jolloin minä toivoin voivani antaa hänelle kaikki ne selitykset, jotka minä tunnustin hänellä olevan oikeuden saada, mutta joita minä en vielä voinut antaa. Me erosimme mitä ystävällisimmästi toisistamme, ja minä läksin heti kulkemaan herra Wansboroughin Highstreetin varrella olevaa konttoria kohden.
Jokainen minuutti oli nyt mitä suurinarvoinen.
Uutinen, että minä olin takausta vastaan vapaa, saapuisi varmaan sir Percivalin tietoon ennen iltaa. Jolleivät lähimmät tunnit saattaneet minua tilaisuuteen toteuttaa hänen pahinta pelkoansa — jolleivät ne saattaneet häntä minun valtaani, kadottaisin minä kenties kaiken edistyksen toivon, jonka minä tähän asti olin saavuttanut, kenties ainaiseksi. Miehen tunnoton luonne, se vaikutus, mikä hänellä oli paikkakunnalla, se vaara, joka tutkimukseni takia epäilemättä häntä uhkasi — kaikki kehotti minua minuuttiakaan viipymättä kiiruhtamaan tiedustelujani. Minulla oli ollut riittävästi aikaa miettiä odottaessani herra Dawsonin tuloa ja minä olin käyttänyt tämän ajan hyväkseni. Muutamat osat vanhan, puheliaan lukkarin rupatuksesta, jolla hän oli väsyttänyt minut, palasivat nyt ajatuksiini ja saivat aivan uuden merkityksen, ja epäily, joka ei ollut pölähtänyt päähäni ollessani vielä sakaristossa, häipyi synkkänä sielussani. Tähän asti en ollut aikonut muuta kuin pyytää herra Wansboroughilta sir Percivalin äitiä koskevia tietoja — nyt toivoin saavani tarkastaa Vanhan Welminghamin kirkonkirjan jäljennöstä.
Herra Wansborough, jonka minä heti tapasin, oli iloinen, punaposkinen, vankka mies, joka muistutti enemmän hyvinvoivaa maahovilaista kuin lakimiestä, ja näytti olevan yhtä huvitettu kuin hämmästynytkin pyynnöstäni. Hän oli kuullut puhuttavan isänsä tekemästä kirkonkirjan jäljennöksestä, mutta itse ei hän ollut edes nähnyt sitä. Sitä ei ollut kukaan kysynyt ja se oli epäilemättä arkistossa muiden paperien joukossa, joita hän ei ollut koskettanut sitten isänsä kuoleman jälkeen. "Olipa vahinko, ett'ei vanha herra elänyt", sanoi hän, "saadakseen vihdoinkin kuulla rakasta jäljennöskirjaansa kaivattavan. Hän olisi varmaankin tavallista nopeammin ratsastanut lempihevosellansa. Kuinka olette saanut tietää, että tämä kirja on olemassa? Onko joku kaupunkilainen kertonut siitä Teille."
Minä välttelin vastata kysymyksiin niin hyvin kuin voin. Sillä kannalla kuin asia nyt oli, oli mahdotonta olla kyllin varovainen — minä huomasin olevan syytä välttää, ettei herra Wansborough liian aikaisin saisi tietää, että minä jo olin tutkinut alkuperäistä kirjaa. Minä selitin siis tulleeni sinne ottamaan selkoa en tästä sukuluettelosta ja että olisi varsin tärkeätä saada siitä tiedot niin pian kuin mahdollista. Halusin lähettää tiedot päivän postissa Lontooseen ja tarvitsin kaiken kaikkiaan silmätä kaksoisrekisteriin, mikä säästäisi minulta matkan Vanhaan Welminghamiin. Samalla lisäsin, että jos minä sittemmin tarvitsisin jäljennöstä alkuperäisestä, kääntyisin minä herra Wansboroughin konttoriin saadakseni sellaisen asiakirjan. Tämän selityksen jälkeen ei enempää viivytelty. Kirjuri lähetettiin arkistoon ja hetken kuluttua saapui hän tuo iso kirja mukanaan. Se oli aivan yhtä suuri kuin sakaristossa oleva kirkonkirja. Ainoa eroavaisuus oli, että jäljennöskirjassa oli siistimmät kannet. Käteni vapisivat veri kohosi päähäni — mutta minun täytyi hillitä mielenliikutukseni, ennenkun minä uskalsin avata kirjan.
Ensi lehdellä oli heikolla musteella kirjoitettu seuraavat sanat: "Welminghamin seurakunnan kirkon Avioliitto-Rekisterin jäljennös. Toimitettu minun tarkastuksellani ja sittemmin joka todistus minun itseni oikaisema ja alkuperäiseen vertaama. (Allekirjoitus) Robert Wansborough Kirkonkirjuri." Tämän kirjoituksen alla oli toisella käsialalla kirjoiteltu seuraava lisäys: "Käsittävä ajan tammikuun 1 päivästä 1800 kesäkuun 30 päivään 1815."
Minä avasin syyskuun 1803.
Löysin heti sen miehen vihkimätodistuksen, jolla oli sama ristimänimi kuin minullakin. Molempain veljesten kaksoisvihkimätodistus oli paikallaan ylimpänä seuraavalla lehdellä. Ja näiden merkitsemisten välissä sivun alareunassa —?