Ei mitään! Ei sanaakaan siitä todistuksesta, jonka piti mainita sir
Felix Glyden ja Cecilia Jane Elsterin avioliitto!
Sydämmeni alkoi lyödä niin rajusti, että pelkäsin pakahtuvani. Katsoin uudelleen siihen — peljäten pettyneeni. Ei, ei ollut epäilemistäkään. Avioliittoa ei oltu koskaan rekisteröity. Todistukset jäljennöskirjassa ottivat aivan saman tilan sen lehdellä kuin alkuperäiset todistukset kirkonkirjassa. Viimeinen toisella sivulla oli miehestä, jolla oli minun ristimänimeni. Sen alla oli tyhjä paikka — nähtävästi syntynyt siitä, että se oli liian niukka kahden veljeksen vihkimätodistuksia varten, jotka jäljennöksessä samoin kuin alkuperäisessäkin olivat seuraavan lehden alussa. Tämä käyttämätön tila ilmaisi minulle kaikki! Siten oli se varmaan ollut kirkon rekisterissäkin vuodesta 1803 vuoteen 1827, jolloin sir Percival tuli Vanhaan Welminghamiin. Täällä Knowlesburyssa oli minun mahdollista saada tämä petos selväksi sen jäljennöksen kautta, joka minulla oli edessäni — ja Vanhassa Welminghamissa oli petos tehty kirkon asiakirjoihin.
Minua pyörrytti — minun täytyi pitää kiinni kirjoituspöydästä ollakseni kaatumatta. Kaikista epäluuloista, joita minä olin tuntenut tätä tunnotonta miestä kohtaan, ei yksikään soveltunut todelliseen asianlaitaan. Käsitys, ett'ei hän olisikaan sir Percival Glyde, ett'ei hänellä ollut enempää oikeutta Blackwater-Parkiin ja vapaaherran arvoon kuin tiluksen köyhimmällä torpparilla, ei koskaan ollut silmänräpäykseksikään pälkähtänyt päähäni. Joskus olin minä uskonut hänen olevan Anna Catherickin isän, joskus katsonut hänen olevan hänen puolisonsa, mutta se rikos johon hän todellakin oli tehnyt itsensä syypääksi, oli alusta loppuun ollut kaukana ajatuksistani.
Se katala tapa, jolla tämä suuri ja rohkea rikos oli tehty ja ne hirvittävät seuraukset, jotka sen huomaaminen saisi aikaan, melkein valtasivat mieleni. Kukapa voisi nyt ihmetellä sitä raakaa ja rajua levottomuutta, joka kalvoi tuota kurjimusta koko hänen elämänsä ajan? Kuka voisi ihmetellä hänen epätoivoista vaihtelevaisuuttaan halpamaisesta teeskentelystä mielettömään väkivaltaan? Kukapa ihmettelisi nyt sitä rikollisuuden tuntoa, joka oli pakottanut hänen suljetuttamaan Anna Catherickin mielisairaalaan ja sekautumaan kurjaan salajuoneen vaimoansa vastaan vain paljaasta epäilystä, että nämä molemmat tunsivat hänen vaarallisen salaisuutensa? Tämän salaisuuden paljastaminen olisi muutamia vuosia ennemmin saattanut hänet hirsipuuhun — nyt maasta karkottamiseen elinajaksi. Vaikka nekin, jotka olivat kärsineet hänen petoksestaan, tahtoisivat säästää häntä lain rangaistuksesta, riistäisi laki kumminkin yhdellä iskulla häneltä nimen, arvon ja maatilan — sanalla sanoen: koko sen yhteiskunnallisen aseman, jonka hän vääryydellä oli hankkinut itsellensä. Tämä oli salaisuus ja se oli nyt minun! Jos lausun vain sanan, temmataan häneltä ainaiseksi koti, aatelisuus, omaisuus — jos lausun vain sanan, ajetaan hänet maailmalle nimettömänä, ruti köyhtyneenä, halveksittuna pettäjänä! Tämän miehen asema riippui yhdestä sanastani — ja tämän tiesi hän tänä hetkenä yhtä varmaan kuin minä itsekin!
Tämä viime ajatus palautti minulle kylmyyteni ja tajuntani. Paljon kalliimmat harrastukset kuin omani riippuivat siitä varovaisuudesta, jonka nyt täytyy johtaa kaikkia minun tekojani. Ei ollut sitä juonta, jota sir Percival kavahtaisi minua vastaan. Vaarallisessa, niin, epätoivoisessa asemassaan ei hän antaisi minkään arvelun estää itseään, ei kammoisi mitään rikosta — pelastaakseen siten itsensä.
Minä mietin hetkisen. Ensin oli tarpeellista esittää kirjalliset todistukset tekemästäni havainnosta ja jos jokin kova onni kohtaisi minua, persoonallisesti asettaa nämä todistukset varmaan turvaan sir Percivalin käsiltä. Rekisterin jäljennös oli turvassa herra Wansboroughin arkistossa. Alkuperäinen asiakirja oli sitä vastoin sakaristossa, mikäli minä itse voin päättää, varsin huonossa suojassa.
Tässä vakuutuksessa päätin minä palata kirkolle, pyytää lukkaria vielä kerran seuraamaan minua sakaristoon ja itse tehdä tarpeellisen otteen kirkonkirjasta, ennenkun minä nukkuisin ensi yönä. Minä en tietänyt silloin vielä, että tämä minun jäljennökseni täytyi olla laillisesti todistettu ja ett'ei millään asiakirjalla, jonka minä yksin olin tehnyt, olisi laillista voimaa todistuskappaleena.
Minä en tietänyt, kuten sanottu, tätä, ja minun aikomukseni pitää tointani salassa esti minua tekemästä muutamia kysymyksiä, jotka olisivat hankkineet minulle tarpeellisia tietoja. Ainoa ajatukseni nyt oli päästä takaisin Vanhaan Welminghamiin niin pian kun mahdollista. Minä pyysin anteeksi niin hyvin kuin voin hämmentynyttä ulkomuotoani ja esiintymistäni, jonka herra Wansborough jo oli huomannut, laskin sopivan palkkion pöydälle, sovin niin, että minä kirjoittaisin hänelle parin päivän kuluttua, ja poistuin konttorista huimaavin ajatuksin ja veren syöksyessä suonissani kuumeellisen rajusti.
Pimeä oli tulemaisillaan. Se ajatus pälkähti päähäni, että minua kenties taaskin ahdistettaisiin matkalla ja hyökättäisiin kimppuun.
Kävelykeppini oli kevyt ja siitä oli vähän taikka ei ollenkaan apua, jos minä tarvitsisin puolustaa itseäni. Ennenkun minä läksin Knowlesburysta ostin minä itselleni kunnon ryhmysauvan, lyhyen ja raskaalla nupilla varustetun. Tämä vankka ase mukanani tunsin minä itseni turvalliseksi ketä tahansa vastaan, jota halutti estää minua pääsemästä perille. Jos minä kohtaisin useamman kuin yhden vastustajan, voisin minä juosta. Kouluaikanani oli minulla ollut suuri maine pikajuoksijana eikä minulla sittemminkään ollut puuttunut harjoitusta oleskellessani Keski-Amerikassa.