Nopein askelin läksin minä paluumatkalle ja pysyttelin tarkoin keskellä maantietä.
Sataa tihutti hienosti, enkä minä voinut nähdä, vainottiinko minua vai ei. Mutta juuri kun minä olin ennättänyt noin kahden peninkulman päähän kirkosta, näin minä erään miehen juoksevan sateessa ohitseni ja kuulin sen jälkeen tien vieressä oleva veräjä lyötävän lujasti kiinni. Kuljin edelleen välittämättä mistään, keppi valmiina kädessäni, tarkkaavasti kuunnellen jokaista melua ja turhaan koettaen silmätä paksun, nokimustan pimeän läpi. Ennenkun minä olin päässyt kahtasataa askelta etemmäksi, kuului kahina pensasaidasta oikealta puoleltani ja kolme miestä juoksi maantielle. Minä poikkesin silmänräpäyksessä jalkakäytävälle, joka oli tiensyrjässä. Kaksi miehistä juoksi innoissaan ohitseni, kolmas, nopea kuin salama, pysähtyi, kääntyi puoliksi ja löi minua kepillään. Isku annettiin umpimähkään eikä sattunut minuun kovasti. Se osui oikeaan olkapäähäni. Minä iskin häntä takaisin päähän. Hän horjui ja kaatui molempia seuraajiaan vasten, jotka olivat hyökkäämässä päälleni. Tästä sain minä silmänräpäyksen aikaa hyväkseni. Minä hiivin heidän ohitsensa keskelle tietä ja aloin juosta kaikin voimin.
Molemmat vahingoittumattomat roistot vainosivat minua. He olivat kumpikin taitavia juoksemaan, tie oli sileä ja tasainen, ja ensimmäisen viiden minuutin tai hieman enemmän kuluessa huomasin minä, ett'ei matka pidennyt välillämme. Oli epävarma yritys juosta pitemmälti tässä synkässä pimeydessä. Pensasaidat molemmin puolin tietä näyttivät minusta vain tummilta viivoilta, ja jos jotakin estettä olisi ollut jalkojeni edessä, olisin minä varmaan kaatunut siihen. Hetkisen kuluttua tunsin minä maan muuttuvan; se laskeusi ensin eräässä mutkassa ja kohosi sitten melkoisesti. Alamäkeen juostessa pääsivät vainoojani minua melkein hieman lähemmäksi, mutta ylämäessä pääsin minä yhä edelle. Heidän jalkainsa nopea, määräperäinen ääni heikkeni heikkenemistään, ja tästä äänestä huomasin minä päässeeni kyllin edelle uskaltaakseni poiketa tieltä, toivoen heidän juoksevan ohitseni pimeässä. Minä harppasin siis sivulle ja käytin hyväkseni ensimmäistä aukkoa pensasaidassa, jonka minä pikemmin arvasin kuin oikein voin nähdä. Se tuntui olevan suljettu veräjä. Minä hyppäsin sen yli, tunsin olevani avonaisella kentällä, jolla minä jatkoin juoksemistani, kääntäen selkäni maantielle. Kuulin selvään, kuinka he menivät veräjän ohi, yhä juosten — ja kuinka toinen kehotti toista kääntymään. En huolinut heistä nyt sen enempää, kun he eivät voineet enää nähdä tai kuulla minua. Jatkoin vain juoksuani avonaisen kentän yli ja kun minä vihdoinkin olin päässyt sen vastapäiselle puolelle, pysähdyin minä minuutin ajaksi hengittääkseni vapaammin.
Palata maantielle en uskaltanut; kumminkin olin lujasti päättänyt tänä iltana palata Vanhaan Welminghamiin.
Ei kuuta eikä tähtiä näkynyt johdokseni. Minä tiesin vain, että oli tuullut ja satanut selkääni lähtiessäni Knowlesburystä, ja jos minä edelleen seuraisin tuulta, niin saisin ainakin olla varma, ett'en minä tulisi aivan väärälle taholle.
Seuraten tätä suunnitelmaa jatkoin minä kulkuani poikki kedon kohtaamatta pahempia esteitä kuin pensasaitoja, ojia ja pensaikkoja, jotka väliin hetkiseksi pakottivat minun poikkeamaan määräämästäni suunnasta — kunnes minä olin melkoisen korkealla paikalla, josta maa jyrkästi laskeusi. Menin rinnettä alas, raivasin tien läpi pensasaidan ja tulin siten kapealle tielle. Kun olin poikennut oikealle poistuessani maantieltä, kuljin minä nyt vasemmalle, toivoen siten voivani palata samaan suuntaan, josta olin lähtenytkin. Seurattuani hetkisen tätä mutkittelevaa ja niljakkaa polkua, huomasin minä pienen asuinhuoneen, jonka ikkunasta loisti kynttilä Veräjä oli auki ja minä menin sisään saadakseni tietää, missä minä olin.
Ennenkun minä ehdin ovelle, avattiin se äkkiä, ja mies tuli ulos juosten lyhty kädessään. Hän seisahti ja piti sitä ylhäällä huomatessaan minut. Me säpsähdimme molemmat. Harhailuni oli saattanut minut kaartamaan osan kauppalaa ja johtanut minut sen vastapäiselle puolelle. Seisoin taas Vanhan Welminghamin lukkarin talossa, ja lyhtyä pitelevä mies ei ollut kultaan muu kuin aamullinen tuttavani, seurakunnan lukkari. Hänen esiintymistapansa oli kumminkin hämmästyttävästi muuttunut siitä, kun minä muutamia tunteja sitten näin hänet. Hän katseli minua epäilevin ja sekavin katsein, hänen punaverevät kasvonsa olivat tulistuneet, ja minä tuskin käsitin hänen ensimmäisiä sanojansa.
"Missä ovat avaimet?" kysyi hän. "Oletteko ottanut ne?"
"Mitkä avaimet?" toistin minä. "Tulen juuri tällä hetkellä
Knowlesburysta. Mitä tarkoitatte?"
"Sakariston avaimia. Jumala armahtakoon minua — mitä pitää minun tehdä? Avaimet ovat poissa! Ettekö kuule, mitä sanon?" huusi vanhus, kohottaen mielenjärkytyksessään uhkaavasti lyhtynsä kasvojani kohden. "Avaimet ovat poissa!"