"Kuinka? Milloin? Kuka on ottanut ne?"
"En tiedä", sanoi lukkari ja tuijotti sekautuneesti ympärilleen pimeään. "Tulin juuri kotiin. Sanoin Teille, että minulla on pitkällisiä toimituksia tänä päivänä — suljin oven ja ikkunan — se on auki nyt — ikkuna on auki. Katsokaa! Joku on tullut sen kautta sisään ja ottanut avaimet!"
Hän kääntyi ikkunaan päin ja näytti, että se oli seposeljällään. Lyhdyn ovi aukeni hänen kääntäessään sitä, ja kova tuuli sammutti silmänräpäyksessä kynttilän.
"Hankkikaa valoa", sanoin minä, "ja menkäämme yhdessä sakaristoon.
Pian, pian!"
Minä pukkasin hänet ovesta huoneeseen. Olikohan ilkityö, joka kenties riistäisi minulta kaiken saavuttamani edun, tällä hetkellä tekeillä? Kärsimättömyyteni päästä kirkkoon oli niin suuri, etten minä viipynyt edes niin kaukaa, kun lukkari taasen sytytti lyhtyä, vaan läksin pihasta ja kuljin pitkin tietä.
Ennenkun minä olin ennättänyt kulkea kymmentä askelta, kohtasin minä siltä taholta, jossa kirkko oli, tulevan miehen. Hän puhutteli minua kunnioittavasti tullessaan lähemmäksi. En voinut nähdä hänen kasvojansa, mutta ääni oli minulle tuntematon.
"Pyydän anteeksi, sir Percival —" alkoi hän. Keskeytin hänen puheensa.
"Pimeys saattaa Teidät harhaan", sanoin minä. "En ole sir Percival."
Mies vetäytyi heti takaisin.
"Luulin isännäkseni", mutisi hän sekavasti ja epäröivästi.