Katsoin molempia seuraajiani. Palvelija oli noussut ylös ja ottanut lyhdyn, pitäen sitä mitään miettimättä ovea kohden. Kauhu näytti riistäneen häneltä kaiken käsityksen — hän seurasi minua kuin koira, meninpä mihin tahansa. Lukkari istui hautakivellä vapisten ja huokaillen. Minun tarvitsi vain silmätä heihin voidakseni nähdä, ett'ei heistä olisi minulle mitään apua.
Tuskin tietäen, mitä tein, menettelin minä silmänräpäyksen päähänpiston mukaan. Minä tartuin palvelijaa olkapäihin ja pukkasin hänet sakariston seinän luo. "Seisokaa hiljaa", sanoin minä, "ja pidelkää kiinni kivistä. Minä nousen Teidän olkapäiltänne katolle, lyön rikki ikkunan ja hankin hänelle ilmaa."
Mies vapisi kiireestä kantapäähän, mutta pysyttelihe kumminkin kiinni. Minä nousin hänen olkapäilleen keppi suussani, tartuin vuorauslistaan ja heittäydyin yhdessä silmänräpäyksessä katolle. Kiireessä ja tuskassa en minä johtunut ajattelemaan, että minä päästäisin liekit ulos, sen sijaan että aioin päästää ilmaa sisään. Minä iskin ikkunaan ja rikkonaiset, irtauneet lasiruudut kilahtivat kappaleiksi ainoasta lyönnistä. Liekit leimahtivat ulos kuin villipedot pesästään. Jollei tuuli olisi heittänyt takaisin, olisivat liekit sillä paikalla, jossa minä seisoin, saavuttaneet minut ja tehneet pikaisen lopun kaikista minun puuhistani ja suunnitelmistani. Minä konttasin takaisin katon reunalle. Savu ja lieska kiemurtelivat korkealla ylläni. Veripunainen valo näytti minulle palvelijan kasvot, jotka hullun ilmeellä tuijottivat ylöspäin. Lukkari oli noussut hautakiveltä ja väänteli epätoivoissaan käsiänsä, ja kylän harvalukuinen väestö, miehet neuvottomina ja naiset kauhistuneina, kokoutui alas kirkkomaalle — milloin näkyivät he selvästi kamalassa tulenvalossa, milloin katosivat he näkyvistäni mustaan, tukehduttavaan savuun. Ja jalkojeni alla paloi auttamattomasti ja kuoli mies, johon emme päässeet käsiksi!
Tämä ajatus sai minut melkein mielipuoleksi. Käsieni ja käsivarsieni avulla laskeusin minä taasen maahan.
"Ottakaa tänne kirkon avain!" huusin minä lukkarille. "Meidän täytyy koettaa sitä tietä — kenties voimme me pelastaa hänet lyömällä sisäoven sisään."
"Ei, ei!" valitti ukko. "Ei ole mitään toivoa! Molemmat avaimet ovat sisässä! Ah, herra, häntä ei voi mikään pelastaa — hän on tomu ja tuhka tähän aikaan!"
"Kaupungista nähdään kyllä tuli", sanoi eräs mies takanani. "Siellä on paloruisku. Kirkko pelastetaan varmaan."
Minä huusin luokseni tätä miestä — hän näytti olevan ainoa, joka ei ollut menettänyt käsitystään. Viipyisi vähintäinkin neljännestunti, ennenkun kaupungin paloruisku voisi olla täällä. Oli enemmän kuin voisin kestää, seisoa toimettomana koko tämä aika. Huolimatta kaikista järkeni vastaväitteistä, koetin minä vakuutella itseäni, että tuo perikatoon joutunut kurjimus oli sakaristossa vain tunnottomana kaatunut lattialle eikä ollut vielä kuollut. Eiköhän häntä voisi pelastaa, jos me murtaisimme oven? Minä tiesin, kuinka luja, raskas lukko oli — kuinka vahva raudoitettu tammiovi — minä huomasin, kuinka toivotonta oli murtaa molempia puoliskoja tavallisilla apuneuvoilla. Varmaankin löytyisi kumminkin parruja hyljätyissä taloissa lähellä kirkkoa? Voisikohan hankkia sellaisen ja käyttää sitä muurinmurtajana? Tämä ajatus juolahti mieleeni salaman nopeudella. Minä käännyin mieheen: "Onko Teillä kirveenne mukananne?" — Kyllä ne olivat. "Ja saha ja köysi?" — Kyllä, kyllä! Juoksin alas väkijoukkoon. "Viisi shillingiä jokaiselle, joka auttaa minua!" Nämä sanat saivat kaikkiin eloa. Tämä köyhyyden ahmivan nälän toinen laji — rahan nälän — sai heidät silmänräpäyksessä innostumaan ja liikkumaan. "Pari teistä juoksee hakemaan useampia lyhtyjä, pari käsikirveitä ja työaseita! Kaikki muut kanssani etsimään parrua!" He hurrasivat lujin äänin. Naiset ja lapset väistyivät syrjään molemmille sivuille. Me hyökkäsimme kaikki kirkkomaalta lähimpään, asumattomaan rakennukseen. Ei kukaan jäänyt paikalleen paitsi lukkari — vanhus-raukka seisoi hautakivellä ja itki ja valitti kirkon paloa. Palvelija seurasi minua yhäti. Hänen kuolonkalpeat, sekautuneet kasvonsa olivat aivan minun olkapääni vieressä, kun me raivasimme tietä asumattomaan taloon. Siinä oli muutamia muinaisen katon lehtereitä ympärillämme, mutta ne olivat liian keveitä. Eräs parru oli päämme päällä kyllin alhaalla voidaksemme käydä siihen käsin ja kirvein — toinen oli kiinnitetty vastaisiin rappeutuneisiin seiniin, katto ja lattia olivat pois otetut ja yllämme oli suuri reikä, josta synkkä pilvi näkyi. Me koetimme irroittaa parrua molemmista päistä yht'aikaa. Jumalani, kuinka lujassa se oli — mitä vastusta tiilet ja muurisavi teki! Me temmoimme, kiskoimme ja vedimme kaikin voimin. Nyt antoi parru perään, toisesta päästään — se putosi ja suuri kappale muuria sen kanssa. Naiset, jotka olivat kokoutuneet ovelle katsoakseen, kirkasivat — miehet huusivat — pari kellahti kumoon vahingoittumatta kumminkaan. Vieläkin raju ponnistus, ja parru irtaantui toisestakin seinästä. Me nostimme sen ja huusimme: "Väistykää! Reippaasti eteenpäin! Ulos ovesta! — Katsokaa kuinka liekki nousee pilviä kohden entistä korkeammalle ja kirkkaammin näyttääkseen meille tietä. — Pitäkää kiinni nyt, ylös kirkkomaalle — reippaasti eteenpäin parru mukana suoraan ovelle. Yks', kaks, kolme! — takaisin taas. Taas kaikuu hurraa-huuto niin kummallisesti ja ilottomasti. Olemme jo vahingoittaneet ovea; jos ei lukko anna perään, antavat ha'at. Vielä pusku parrulla! Yks', kaks', kolme! — takaisin taas. Se on irtautunut! Tuli purkautuu ulos kaikista raoista sen ympärillä. Vielä pusku — viimeinen kerta! Ovi kaatuu paukkuen sisään. Silmänräpäyksen kamala äänettömyys, henkeä pidättävä odotus valtasi meidät kaikki. Tuijotimme sisään nähdäksemme miehen. Hirveä kuumuus ajoi meidät takaisin. Emme nähneet mitään, emme mitään — ylhäällä, alhaalla, koko huoneessa, ei mitään muuta kuin tulimeren!"
"Missä hän on?" kuiskasi palvelija ja tuijotti mielipuolen tavoin liekkeihin.
"Hän on tomu ja tuhka", sanoi lukkari. "Ja kirjat ovat tomu ja tuhka — ja, oi! kirkko on pian myöskin."