Kaikkiaan kuultiin nämä sanat. Sitten ei häirinnyt mikään muu hiljaisuutta kuin tulen rätinä ja paukahtelu.
Kuulkaa!
Kova, rämisevä ääni kaikui etäältä — hevosten kavioin kopina, jotka lähenivät lähenemistään täyttä neliä — niin, ensin hiljainen, pian yhä voimakkaampi, lopulta satojen huutavain ihmisäänien sorina. Paloruisku oli tuotu.
Väki kiiruhti innokkaasti mäen reunalle. Vanha lukkari koetti mennä muiden kanssa, mutta hänen voimansa olivat lopussa. Minä huomasin hänen pysytteleivän pystyssä pitämällä kiinni eräästä hautarististä. "Pelastakaa kirkko!" huusi hän niin kovasti kuin voi, ikäänkuin miehistö jo olisi voinut kuulla häntä. "Pelastakaa kirkko!"
Ainoa, joka ei liikkunut paikaltaan, oli palvelija. Hän seisoi yhäti tuijottaen tulta sama sekautunut ilme kasvoissaan. Puhuttelin häntä, pudistin hänen käsivarttaan. Häntä ei voinut herättää käsitykseensä, vaan kuiskasi hän vain vielä kerran: "Missä hän on?"
Kymmenessä minuutissa oli sammutustyö käynnissä. Kirkon takana olevasta lähteestä saatiin vettä ja letku suunnattiin sakariston käytävään. Jos minun apuani olisi tarvittu, en minä olisi voinut antaa sitä tänä hetkenä. Tarmoni oli murtunut — voimani tyhjentyneet, tuska ja hämmennys taas vallannut sieluni, kun minä nyt tiesin, että hän on kuollut. Minä seisoin toimettomana ja kädet riipuksissa — silmäten yhäti ja yhtämittaa palavaan huoneeseen.
Näin, kuinka tuli vähitellen tukahdutettiin. Punaiset liekit pienenivät — savu kohosi ylös valkopilvinä ja tuhkakasoja hehkui sen läpi alhaalla lattialla. Tuli hetken pysähdys — sitten lähestyi poliisi ja sammutusmiehistö, niin että sisäänkäytävä sulkeutui — sitten neuvoteltiin hiljaisin äänin. Kaksi miestä erosi muista ja poistui kirkkomaalta. Väki väistyi ääneti sivulle antaakseen heidän mennä.
Kävi kuin väristys läpi väkijoukon, ja elävä muuri vetäytyi hitaasti syrjään. Molemmat miehet tulivat takaisin tuoden oven eräästä autiosta talosta. He menivät sakaristoon sen kanssa ja poliisi sulki taas käytävän. Osa tunkeutui esiin joukosta ollakseen ensimmäisinä näkemässä jotakin, toiset seisoivat läheisyydessä voidakseen kuulla parhaiten. Näiden joukossa oli vaimoja ja lapsia.
Tiedot sakaristosta alkoivat nyt levitä suusta suuhun, kunnes ne saapuivat paikkaan, jossa minä seisoin. Kuulin kysymyksiä ja vastauksia toistettavan ympärilläni kuiskaavin, hätäisin äänin:
"Ovatko he löytäneet hänet?" — "Ovat." — "Mistä?" — "Hän makasi pää ovea vasten ja kasvot lattiaa vasten." — "Mitä ovea vasten?" — "Kirkkoon johtavaa." — "Ovatko hänen kasvonsa palaneet?" — "Ei." — "Ovatpahan." — "Eivät palaneet, ainoastaan kärventyneet." — "Hänhän makasi kasvoillaan, sanon minä." — "Kuka hän oli?" — "Eräs lordi, sanotaan." — "Ei, ei lordi. Hän oli eräs sir — jokin sir merkitsee vain aatelismiestä." — "Eipähän, se merkitsee vapaaherraakin." — "Eipähän." — "Merkitseepä." — "Miksi hän meni sakaristoon?" — "Ei ainakaan missään hyvässä aikomuksessa, siitä voit olla varma." — "Tekikö hän sen tarkoituksella?" — "Olisiko hän tahtoen polttanut itsensä!" — "En tarkoita häntä itseään, tarkoitan sakaristoa. Näyttääkö hän kamalalta?" —. "Kauhealta! Mutta kasvot eivät kuitenkaan juuri pahasti palaneilta." — "Eikö täällä ole ketään, joka tuntee hänet?" — "Täällä on mies, joka sanoo tuntevansa." — "Kuka?" — "Palvelija, mutta hän on aivan tolkultansa; poliisi ei luota häneen." — "Eikö täällä ole ketään muuta, joka voi sanoa, kuka hän on?" — "Hiljaa! —" Selvä ja täyteläinen miehen ääni vaiensi silmänräpäyksessä kaiken sorinan ja puhelun.