Kirje kuului seuraavasti — kirjoitan sen sana sanaltaan.
Rouva Catherickin jatkama kertomus.
Herra, ette ole tullut takaisin, kuten lupasitte tehdä. Se on minusta yhdentekevä; tiedän mitä on tapahtunut, ja kirjoitan sanoakseni Teille sen. Näittekö jotakin erikoista ilmettä kasvoissani lähtiessänne luotani? Minä halusin tietää itsekseni, eikö hänen perikatonsa päivä ollut tullut ja ettekö Te ollut valittu ase saavuttamaan tätä päämäärää. Te olitte se — ja Te olette saavuttanut sen.
Kuten kuulen, olitte Te kyllin heikko tahtoaksenne pelastaa hänen elämänsä. Jos se olisi onnistunut Teille, olisin minä pitänyt Teitä vihollisenani. Nyt, kun se ei onnistunut Teille, pidän minä Teitä ystävänäni. Teidän tiedustelunne ajoivat hänet yöllä sakaristoon. Teidän tiedustelunne ovat, ilman että Te olette tietänyt tai tahtonut sitä, palvelleet 23-vuotista vihaa ja kostonhimoa. Teidän tulee ottaa kiitokseni, herra, tahtoen tai tahtomattanne.
Olen velvollinen sille miehelle, joka on suorittanut tämän teon, lausumaan jonkun tunnustuksen. Kuinka voin minä maksaa velkani? Jos minä olisin vielä nuori, voisin minä sanoa: "Tulkaa tänne! pankaa kätenne vyötäiselleni ja suudelkaa minua, jos Teitä huvittaa!" Minä olisin voinut kyllin miellyttää Teitä menemään niin pitkälle, ja Te olisitte tehnyt sen, — Teidän olisi täytynyt tehdä se 20 vuotta sitten! Mutta olen vanha nyt. No hyvä! Minä voin tyydyttää Teidän uteliaisuutenne ja sillä tavoin maksaa velkani. Teillä oli suuri halu saada selko muutamista minua koskevista yksityisistä seikoista, hakiessanne minua — yksityisistä asioista, joita Te kaikella terävänäköisyydellänne ette voinut tutkia ilman minun apuani — salaisuuksista, joihin Te tähän saakka ette voinut tunkeutua. Te saatte selvän niistä; uteliaisuutenne tulee tyydytetyksi. Vaivaan itseäni kirjoittamalla tämän miellyttääkseni Teitä, kunnioitettava, nuori ystäväni!
Olitte, luullakseni, pieni poika vuonna 1827? Siihen aikaan olin minä kaunis nuori nainen ja asuin Vanhassa Welminghamissa. Olin naimisissa naurettavan narrin kanssa. Minulla oli myöskin kunnia tutustua, välipä sillä kuinka, erääseen herraan, pikku juttu kehen. En aio sanoa hänen nimeänsä. Miksi minä tekisin sen. Se ei ollut hänen nimensä. Hänellä ei ollut koskaan nimeä: Te tiedätte sen tällä hetkellä yhtä hyvin kuin minäkin.
Enemmän asiaan kuuluu ilmoittaa Teille, kuinka hän houkutteli minut avukseen. Minulla oli luonnostaan ylhäisen naisen maku ja toiveet: hän tyydytti ne. Eli toisin sanoen — hän ihaili minua ja antoi lahjoja. Ei kukaan nainen voi vastustaa ihailua ja lahjoja — varsinkin lahjoja, jos ne ovat juuri niitä, joita hän toivoo. Hän oli kyllin terävänäköinen tietääkseen sen — sellaisia ovat useimmat miehet. Luonnollisesti tahtoi hän jotakin vaihtokaupassa — sitähän tahtovat kaikki miehet. Mitä luulette hänen tahtoneen. Vallan vähäpätöistä. Ei mitään muuta kuin sakariston avainta ja siellä olevaa kaapinavainta, kun minun mieheni jonkun kerran kääntäisi selkänsä. Oli luonnollista, että hän valhetteli minulle kysyessäni, miksi hän niin salaperäisellä tavalla halusi saada avaimet. Hän olisi kernaasti voinut säästää itseltään sen vaivan — en uskonut sanaakaan siitä, mitä hän lausui. Mutta pidin lahjoistani ja toivoin saavani useampia. Hankin siis hänelle avaimet mieheni tietämättä ja vakoilin häntä hänen itsensä tietämättä. Yksi, kaksi — aina neljä kertaa vakoilin minä häntä — viime kerran sain minä selville hänen puuhansa.
Minä en ole koskaan ollut ylenmäärin tarkkatuntoinen toisten asioihin nähden — mitäpä välitin minä siitä, että hän lisäsi yhden vihkimätodistuksen rekisteriin?
Minä huomasin kyllä, että se oli väärin tehty, mutta pahalta se ei minusta tuntunut — olihan mielestäni hyvä syy olla meteliä pitämättä. Ja minä olin saanut kultakellon perineen — mikä oli toinen, vieläkin parempi syy. Sitä paitsi oli hän luvannut minulle vieläkin kellon Lontoosta — kolmas ja paras syy kaikista. Jos minä olisin tietänyt, millaiseksi laki katsoi rikoksen ja miten se rankaisisi sen, olisin minä kyllä varonut itseäni ja jättänyt hänet pulaan. Mutta minä en tietänyt — ja ikävöin kultakelloa. Ainoa ehto, jonka minä tein, oli, että hänen täytyi luottaa minuun ja ilmaista minulle kaikki. Olin silloin yhtä utelias hänen asioihinsa nähden kuin Te nyt minun asioihini nähden. Hän suostui vaatimuksiini — miksi, saatte pian kuulla.
Kas tässä muutamin sanoin, mitä minä sain kuulla häneltä. Hän ei sanonut minulle mielellään kaikkea, minkä minä nyt kerron Teille. Osan houkuttelin minä puhuttelemalla, osan kyselemällä. Olin ottanut tehtäväkseni saada selvä oikeasta asianlaidasta — luulen sen onnistuneen.