Hän ei tietänyt enempää kuin kukaan muukaan, kuinka oikeastaan oli hänen vanhempainsa yhdistymisen laita, ennenkun äidin kuoltua. Silloin sanoi hänen isänsä hänelle sen ja lupasi tehdä voitavansa poikansa puolesta. Hän kuoli tekemättä mitään — edes testamenttiakaan. Poika päätti silloin — ja kuka voi syyttää häntä siitä? — älykkäästi pitää huolta itsestään. Hän tuli Englantiin ja otti tilan haltuunsa. Ei kukaan ollut epäilemässä mitään eikä kukaan ollut esteenä. Hänen vanhempansa olivat aina eläneet kuin aviopuolisot; ei kukaan niistä harvoista, jotka tunsivat heidät, ollut koskaan uskonut muuta heistä. Omaisuuden oikea perillinen — jos totuus olisi tullut tunnetuksi — oli eräs kaukainen sukulainen, joka ei koskaan ollut ajatellut mitään sinnepäinkään ja joka oli merillä, kun sir Felix kuoli. Niin pitkälle meni kaikki hyvin, ja hän otti tilan haltuunsa. Mutta hän ei voinut ottaa lainaa kiinnitystä vastaan tilaan. Siihen puuttui häneltä kahta asiaa: hänen omaa kastetodistustaan ja vanhempainsa vihkimätodistusta. Kastetodistus oli helppo saada — hän oli syntynyt ulkomaalla ja varmistuskirja löytyi laillisessa muodossaan. Toinen kysymys oli arveluttavampi — se saattoi hänet Vanhaan Welminghamiin.

Jos se ei olisi ollut vaikeaa, olisi hän luultavasti matkustanut sen sijaan Knowlesburyyn.

Hänen äitinsä oli asunut siellä siihen aikaan, kun hän tuli tuttavaksi hänen isänsä kanssa — hän eli silloin siellä isän nimellään. Tosi asia oli kumminkin, että todellakin oli naimisissa — hän oli avioliitossa ollut muutamia vuosia Irlannissa, jossa hänen miehensä oli kohdellut häntä pahoin ja sittemmin mennyt matkoihinsa toisen naisen kanssa. Minä tiedän sen aivan varmaan; sir Felix mainitsi sen pojallensa syyksi, miksi hän ei mennyt avioliittoon hänen kanssaan. Te ihmettelette kenties, miksi poika, joka tiesi, että hänen vanhempansa olivat nähneet ensin toisensa Knowlesburyssa, ei silloin koettanut mieluummin väärentää avioliittorekisteriä siinä kirkossa, jossa pikemmin voisi luulla heidät vihityiksi. Syy siihen oli, että Knowlesburyn pastori, joka oli seurakunnan kirkkoherrana jo vuonna 1803, jolloin, hänen kastetodistuksensa mukaan, vanhemmat olisi pitänyt vihkiä, vielä eli ja oli paikassaan, kun hän uutena vuotena 1827 otti maatilan haltuunsa. Tämä ikävä seikka pakotti häntä kääntämään ajatuksensa tälle taholle. Täällä ei ollut mitään sellaista vaaraa: entinen kirkkoherra oli jo kuollut muutamia vuosia.

Vanha Welmingham sopi hänelle muutoin yhtä hyvin kuin Knowlesburykin. Hänen isänsä oli vienyt mukanaan hänen äitinsä tästä jälkimäisestä kaupungista erääseen joen varrella olevaan maanpaikkaan, joka ei ollut kaukana meidän kyläämme. Ne, jotka olivat tunteneet hänen erakkomaisen yksinäisyytensä hänen vielä naimattomana ollessaan, eivät ihmetelleet, että hän säilytti samat ominaisuudet naimisiin mentyäänkin. Jollei hän olisi ollut epämuodostuksen takia kauhea katsella, niin olisi tämä eristynyt elämä nuoren puolison kanssa voinut herättää epäluuloja. Kuten nyt oli, ei voinut ketään kummastuttaa, että hän kätki inhokannäköisen vartalonsa maailmalta niin hyvin kuin voi. Hän asui meidän paikkakunnallamme, kunnes hän joutui omistamaan Blackwater-Parkin. Kun 23 tai 24 vuotta oli kulunut ja pappikin välillä kuollut, niin kukapa voi sanoa, ett'ei hänen avioliittonsa ollut tapahtunut yhtä hiljaa ja yksinäisesti, kuin hänen elämänsä oli kulunut, ja ett'ei vihkiminen ollut tapahtunut Vanhan Welminghamin kirkossa?

Siitä aiheutui, kuten minä jo olen sanonut, että poika katsoi tämän paikan sopivimmaksi työskennellä suurimmassa salaisuudessa harrastustensa hyväksi. Kenties kummastuttaa Teitä kuulla, että se kirkonkirjan väärennys, johon hän ryhtyi, tapahtui aivan sattuman johdosta — eikä koskaan alusta asti ollut hänen aikomuksensa.

Hänen ensi aikomuksensa oli ollut repiä kirjasta se lehti, joka koski oikeaa vuotta ja kuukautta, salaa hävittää se, matkustaa sitten Lontooseen ja pyytää asianajajia antamaan hänelle tarpeellisen varmennustodistuksen isän avioliitosta, mutta löysästi viitaten kirkonkirjan lehteen, johon sen olisi pitänyt olla merkitty — joka lehti nyt oli poissa. Ei kukaan voisi sen jälkeen päättää, ett'eivät vanhemmat olisi laillisesti vihityt. Ja haluttiinpa asiain näin ollen lainata hänelle rahoja tai ei — hän uskoi lainattavan — oli hänellä kaikissa tapauksissa vastaus valmiina, jos joskus nousisi kysymys hänen oikeudestaan maatilaan ja vapaaherran nimeen.

Mutta kun hän yksinäisyydessä alkoi lukea rekisteriä, huomasi hän alimpana eräällä sivulla, koskeva vuotta 1803, kirjoittamattoman alan, joka nähtävästi oli syntynyt siitä, ett'ei tilaa olisi riittänyt seuraavalle pitkälle todistukselle, joka sen sijaan oli siirretty seuraavan lehden alkuun. Tämän huomaaminen muutti kaikki hänen suunnitelmansa. Se oli onnenpotkaus, jota hän ei ollut voinut toivoa tai ajatellakaan, ja hän käytti sitä hyväkseen tavalla, jonka itse tiedätte.

Kun hän kertoi minulle elämäkertansa, olin minä kyllin hullu tuntemaan jotain mielenkiintoa ja sääliä häntä kohtaan — seikka, jonka hän juuri otti laskuun, kuten kohta saatte kuulla. Minä katsoin hänen kärsineen julmaa vääryyttä. Ei ollut hänen syynsä, ett'eivät hänen vanhempansa olleet naimisissa — tuskin oli heidän oma syynsäkään. Ajattelevampi nainen kuin minä — nainen, joka ei niin kokonaan olisi mielistynyt kultakelloon perineen, olisi vielä löytänyt yhden ja toisen syyn puolustaakseen häntä. Olkoon sen laita kuinka tahansa, riittää vain, että minä vaikenin kuin muuri ja autoin häntä salaa puuhissaan.

Viipyi jonkun aikaa, ennenkun hän voi antaa musteelle oikean värin — hän sekotti sitä monta kertaa pulloissa ja mustetolpossa, jotka olivat minun. — Ja sitten vielä kului hieman aikaa, ennenkun hän oppi jäljittelemään käsialaa. Mutta hänen onnistui lopuksi tehdä se, ja niin tuli hänen äitinsä kunnialliseksi aviovaimoksi maattuaan jo kauan haudassaan! Tähän asti en minä kiellä hänen menetelleen kylläkin kunniallisesti minua kohtaan Hän antoi minulle kellon perineen eikä säästänyt mitään kuluja saadakseen ne oikein kauniit ja aistikkaat. Minulla on vielä ne jäljellä — kello käy erinomaisesti.

Te mainitsitte tässä eräänä päivänä, että rouva Clements oli sanonut Teille, mitä hän itse tiesi. Tässä tapauksessa en minä tarvitse juurta jaksain tehdä selkoa siitä tyhmästä arvostelusta, josta minä sain kärsiä — ja syyttömästi kärsiä, sen voin minä kalliisti vakuuttaa. Teidän tulee tietää yhtä hyvin kuin minunkin, mitä houreita mieheni sai päähänsä huomatessaan minun ja vieraan, hienon herran salaisuudessa kohtaavan toisensa ja keskustelevan. Mutta Te ette varmaankaan tiedä, miten asia päättyi tämän vieraan herran ja minun välilläni. Te saatte itse lukea ja nähdä, kuinka hän käyttäytyi minua kohtaan.