Ensi sanat, jotka minä lausuin hänelle huomatessani, minkä käänteen koko juttu oli saanut, olivat: "Antakaa minulle hyvitys — vapauttakaa maineeni syytöksestä, josta Te tiedätte, ett'en minä sitä ansaitse. Minä en pyydä Teitä ilmaisemaan kaikkea miehelleni — sanokaa hänelle vain kunnianne kautta, että hän on väärässä ja ett'en minä ole syyllinen sillä tavoin, kuin hän luulee. Osoittakaa minulle ainakin tämä oikeus kaiken sen takia, mitä olen tehnyt hyväksenne." Hän kieltäytyi jyrkästi. Hän sanoi olevan hänelle edullista, jos mieheni ja kaikki naapurit uskoivat tätä väärää huhua — niin kauan kun he olivat siinä käsityksessä, eivät he luonnollisesti koskaan aavistaisi asian tosi laitaa. Minulla oli jyrkkä mielenlaatu ja minä sanoin hänelle silloin, että he minulta saisivat kuulla suoran totuuden. Hänen vastauksensa oli lyhyt ja sattuva. Jos minä lausuisin sanankaan, olisin minä mennyt nainen yhtä varmaan kuin hän olisi mennyt mies.
Niin, siihen oli tultu. Hän oli pettänyt minut sen vaaran suhteen, johon minä antauduin auttamalla häntä. Hän oli hyötynyt taitamattomuudestani, kiusannut minua lahjoillansa, herättänyt osanottoani kertomuksillaan onnettomuudestansa — kaikki tarkoituksensa tehdä minut rikostoverikseen. Hän lausui tämän minulle suurimmalla kylmyydellä maailmassa ja lopetti ilmoittamalla minulle ensi kerran sen hirveän rangaistuksen, minkä laki määrää hänen rikoksestaan ja jokaiselle, joka on ollut avullisena sen suorittamisessa: Siihen aikaan ei oikeus ollut niin hellämielinen, kuin se nyt kuuluu olevan. Murhaajat eivät olleet ainoita, jotka hirtettiin, eikä lain tuomitsemia, rikollisia naisia kohdeltu kuten rouvasihmisiä, jotka olivat syyttömästi joutuneet ikävyyksiin. Tunnustan, että hän pelotti minua — tuo halpamielinen petturi, pelkuri, konna! Ymmärrättekö nyt, kuinka minä vihasin häntä? Ymmärrättekö nyt, miksi minä näen kaiken tämän vaivan — miksi teen sen kiitollisuudesta — tyydyttääkseni sen ansiokkaan nuoren miehen uteliaisuutta, joka on saattanut hänet perikatoon?
No hyvä, menkäämme etemmäksi. Hän ei ollut kyllin suuri narri ajaakseen minut äärimmäiseen epätoivoon. Minä en ollut senlainen nainen, jota vastaan voitiin uskaltaa liian paljon — hän tiesi sen ja rauhoitti minua älykkäästi muutamilla ehdotuksilla tulevaisuuteen nähden.
Hän oli niin hyvä ja sanoi minun ansainneeni jonkun palkkion siitä palveluksesta, jonka minä tein hänelle, ja jonkun korvauksen siitä, mitä olin kärsinyt. Hän selitti haluavansa — se jalomielinen roisto! — antaa minulle vuotuisen ylläpidon neljänneksittään, mutta kahdella ehdolla. Ensimmäinen oli, että minun pitäisi vaieta — yhtä hyvin itseni kuin hänenkin vuoksensa. Toinen ehto oli, ett'en minä saisi poistua askeltakaan Welminghamista ilmoittamatta ensin hänelle ja saamatta häneltä lupaa. Naapuristossa eivät mitkään hyverikkaat naisystävät teepöydässä houkuttelisi minulta vaarallisia salaisuuksia — täällä saisi hän aina tietää, mistä hän löytäisi minut. Ne olivat kovia ehtoja — mutta minä hyväksyin ne.
Mitäpä voin minä muuta tehdä? Minä seisoin siinä minä avuttomana, huomaten pian saavani enemmän menoja ja vaivaa olennosta, josta minun täytyi huolehtia. Mitäpä muuta minä voin tehdä? Ottaako vastaan armolahjoja mieheltäni — tuolta puolihullulta karkulaiselta — joka ensin oli saanut aikaan koko häväistysjutun? Ennemmin tahdoin kuolla. Apuraha oli sitä paitsi varsin huomattava. Minulla oli paremmat tulot, paremmat huoneet, kauniimmat matot lattioillani kuin puolella niistä naisista, jotka nostivat silmänsä kattoon nähdessään minut. Meidän paikkakunnallamme kävi hyve pumpulivaatteissa. Minä käytin silkkiä, minä!
Siis hyväksyin minä hänen ehtonsa, käytin niitä hyväkseni vointini mukaan, taistelin kunniallisten naapurieni kanssa heidän omalla maallansa ja voitin aikojen kuluttua — kuten Teidän itsenne olisi pitänyt huomata kuinka minä vaikenin hänen salaisuudestaan — joka oli minunkin — kaikkina niinä vuosina, jotka ovat kuluneet sen jälkeen ja kuinka minun tyttäreni, Anna, todellakin houkutteli itselleen luottamukseni ja sai tietää salaisuuteni — on kaksi kysymystä, joihin minä varmasti uskon Teidän toivovan saada vastauksen.
No hyvä, kiitollisuuteni on niin suuri, ett'en minä voi kieltää Teiltä mitään — käännän siis kirjeeni lehden ja sanon, kuinka sen asianlaita oli. Erään asian pyydän minä kumminkin suomaan anteeksi — minun täytyy aluksi lausua kummastukseni, herra Hartright, siitä mielenkiinnosta, jota Te näytätte tunteneen tytär-vainajaani kohtaan. Se on minusta aivan selittämätöntä. Jos tämä mielenkiinto tekee Teidät uteliaaksi saamaan joitakin tietoja hänen aikaisemmasta elämästään, niin täytyy minun kehottaa Teitä kysymään rouva Clementsiltä, joka tietää siitä asiasta enemmän kuin minä. Olkaa hyvä ja muistakaa, ett'en minä koskaan katsonut tunteneeni mitään suurempaa hellyyttä tytärtäni kohtaan. Hän oli minulle vaivaksi alusta loppuun jäsen lisäksi sanomattoman tylsä ymmärrykseltään. Te pidätte suoruutta arvossa — toivon tämän tyydyttävän Teitä.
Ei olisi hyötyä väsyttää Teitä pitkillä kertomuksilla näistä kuluneista vuosista. Riittää vain: minä pidin sopimuksen puoleltani ja nautin sitä vastaan hyvät tuloni neljänneksittäin maksettuina.
Kerran ja toisen tein minä lyhyitä matkoja Welminghamista pyydettyäni etukäteen luvan herraltani, joka harvoin kielsi suostumustaan. Kuten jo sanoin Teille, ei hän ollut kyllin hullu suututtaakseen minua liian paljon. Hänen oma ymmärryksensä ilmaisi hänelle kylläkin, että minä vaikenisin, jollen hänen takiansa, niin itseni takia. Eräs pitemmistä matkoistani oli Limmeridgeen hoitaakseni sairasta sisar-puoltani, joka asui siellä. Hänellä arveltiin olevan omaisuutta ja minä ajattelin olevan syytä valvoa etuani siltä taholta, jos vuotuinen apurahani jostakin syystä lakkaisi. Kaiken selvitettyä huomasin minä nähneeni turhaa vaivaa enkä saanut mitään, koska ei mitään jäänyt häneltä perittäväksi.
Olin ottanut Annan mukaani, koska minulla aika ajoittain oli oikkuni ja päähänpistoni lapsen suhteen ja koska tunsin jonkunlaista mustasukkaisuutta rouva Clementsiä kohtaan hänen hoitamisensa takia. En koskaan tullut oikein toimeen rouva Clementsin kanssa. Hän oli yksinkertainen nainen, jolla ei ollut selvää arvostelu- ja päättämiskykyä — hän oli tuollainen siivo raukka — ja minua huvitti joskus kiusata häntä hieman ottamalla häneltä Anna pois. Kun minä en tietänyt oikein, mihin panisin tytön siksi aikaa, kun minä hoidin sairasta Limmeridgessä, toimitin minä hänet sikäläiseen kouluun. Herrastalon rouva — kauhean vähäpätöinen nainen, joka oli puijannut yhden Englannin kauheimpia miehiä avioliittoon kanssansa — tuli kerrassaan naurettavaksi Annaa kohtaan osoittamansa hellyyden takia. Siitä seurasi, ett'ei hän oppinut mitään koulussa ja hemmoteltiin ja pilattiin herraskartanossa. Muiden päähänpistojen mukana oppi hän senkin hullutuksen olla aina valkopukuinen. Minä, joka kammoin valkoista ja pidin koreista väreistä, päätin ajaa hänen päästään tämän hassutuksen heti kotiin tultuamme.