Mutta, ihmeellistä kyllä, teki tyttäreni itsepäistä vastarintaa. Kun hän kerran oli saanut jonkun ajatuksen, oli hän kuten kaikki puolihupsut suurimmassa määrässä uppiniskainen. Meillä oli alinomaa riitaa, ja rouva Clements, joka luuloni mukaan ei pitänyt siitä, tarjoutui ottamaan Annan mukaansa Lontooseen, jonne hän muutti. Olisin suostunut, ellei rouva Clements olisi puolustanut häntä valkoiseen pukuun nähden. Kun minä olin lujasti päättänyt, ett'ei hän saisi olla valkopukuisena kummittelemassa, ja kun minä sitä paitsi tunsin melkoista vastenmielisyyttä rouva Clementsiä kohtaan sen tähden, että hän oli pitänyt tyttäreni puolta minua vastaan, niin sanoin minä ei ja tarkoitin ei, ja siihen se jäi. Siitä seurasi, että Anna jäi kotiin, minkä johdosta kehittyi ensimmäinen vakava riita vaaralliseen salaisuuteen nähden.
Tämä tapaus sattui kauan sen ajan jälkeen, jota minä nyt olen kuvannut. Olin jo useampia vuosia asunut uudessa kaupungissa, kumonnut tarkoitukseni mukaan yhä enemmän panettelua ja saanut jonkun ajan kuluttua lujan jalansijan kaupungin arvossapidettyjen asukkaiden joukossa. Minulla oli tässä suhteessa suuri apu siitä, että tyttäreni oli kotona. Hänen jumalisuutensa ja saamansa päähänpisto olla aina valkopukuisena herätti jossakin määrin osanottoa. Huomattuani tämän lakkasin minä vastustamasta hänen mielituumaansa, koska varmaankin aikojen kuluessa jokin osa tätä mielenkiintoa koituisi minunkin hyväkseni. Niin kävikin. Siitä ajasta sain minä valita jonkun parhaimmista paikoista kirkossa ja sen paikan saatua kumarsi kirkkoherra minulle ensi kerran.
No hyvä; kun asia oli niinkin selvällä tolalla, sain minä eräänä aamuna kirjeen ylhäiseltä — nykyisin kuolleelta — herralta. Tämä kirje oli vastaus minun kirjeeseeni, jonka minä sopimuksen mukaan olin kirjoittanut hänelle ilmoittaakseni toivomukseni poistuakseni lyhyeksi ajaksi kaupungista huvitellakseni ja nauttiakseni raikasta ilmaa.
Luultavasti oli hän rajulla tuulellaan saadessaan kirjeeni, sillä hänen vastauksensa oli kieltävä ja niin kauhean hävytön, että minä menetin kaiken itsehillintäni ja tyttäreni läsnäollessa häväisevästi kutsuin häntä halpamaiseksi petturiksi, jonka minä voisin tehdä onnettomaksi koko elämäksi, jos minä avaisin suuni ja paljastaisin hänen salaisuutensa.
En lausunut mitään sen enempää. Nämä sanat eivät olleet livahtaneet vielä huuliltani, ennenkun minä täysin palasin käsitykseeni nähdessäni Annan, joka innokkaasti ja uteliaasti tuijotti minuun. Käskin hänen heti menemään pois huoneesta, kunnes olisin rauhoittunut.
Tunteeni olivat kaikkea muuta kuin mieluiset, sen voin sanoa Teille, kun aloin käsittää oman hulluuteni. Anna oli kuluneena vuotena ollut vielä kummallisempi ja mielettömämpi, ja kun minä ajattelin mahdollisuutta, että hän kenties toistaisi sanani kaupungilla ja toistaisi hänen nimensä niiden yhteydessä, jos uteliaat ihmiset saisivat hänet käsiinsä, tunsin itseni kerrassaan kauhun lamauttamaksi seurauksien pelosta. Pahimmin pelkäsin itseäni — suurin pelkoni, mihin hän voisi ryhtyä, ei koskaan mennyt sitä pitemmälle. Olin aivan valmistautumaton, mitä todellakin voisi tapahtua jo huomispäivänä.
Sinä päivänä, ollessani aivan valmistautumaton, saapui hän luokseni.
Hänen ensimmäiset sanansa ja ääni, millä ne lausuttiin — niin äreä kuin se olikin — vakuuttivat minulle heti, että hän oli jo katunut sopimatonta vastaustaan minun pyyntööni ja nyt oli tullut sovittamaan kaikki, ennenkun olisi myöhäistä. Hän oli nähtävästi varsin vihaisella päällä. Tyttäreni, jota minä en ollut uskaltanut päästää näkyvistäni eilispäivästä lähtien, oli huoneessa hänen tullessaan. He eivät olleet koskaan voineet sietää toisiaan ja hän antoi Annan kokea sitä huonoa tuulta, jota hän ei uskaltanut purkaa minua vastaan, käskemällä hänen menemään ulos.
"Mene pois", sanoi hän hänelle ja katsoi yli olkansa. Anna katsoi halveksivasti häneen ja seisoi paikallaan, ikäänkuin uhmaillen. "Etkö kuule?" karjui hän, "poistu heti huoneesta." — "Puhukaa kohteliaasti minulle", sanoi Anna punastuen harmista. "Ajakaa ulos se höperö!" sanoi vieras minulle. Annalla oli aina ollut naurettavia ja vääriä käsityksiä omasta arvostaan ja sana "höperö" sai hänet aivan raivoonsa. Ennenkun minä ennätin lausua sanaakaan torjuakseni myrskyä, meni hän aivan hänen luokseen kauhean kiihtyneenä. "Pyytäkää minulta heti anteeksi, muutoin voitte saada kalliisti maksaa. Minä kerron salaisuuden. Minä voin tehdä Teidät koko elämäksenne onnettomaksi, jos minä vain avaan suuni." Minun omat sanani! — toistettuina aivankuin olin ne lausunut eilispäivänä — toistettuina hänen läsnäollessaan, aivankuin ne olisivat olleet seurauksena hänen omista ajatuksistaan. Hän istui mykkänä ja yhtä lumivalkeana kasvoiltaan kuin se paperi, jolle minä kirjoitan, kun minä työnsin Annan pois huoneesta. Kun hän taas oli tointunut voidakseen puhua. —
Mutta, ei! Olen liian kunnioitettava nainen tahtoakseni toistaa, mitä hän sanoi voidessaan uudelleen puhua. Kuinka voisin minä, joka olen kouluneuvoston jäsen — keskiviikkoesitelmäin "Vanhurskauttamisesta uskon kautta" tilaaja — alentaa kynäni toistamaan niin halpamaisia sanoja? Te voitte itse ajatella, miltä kuuluisi, jos Englannin suurin roisto alkaisi pauhata hurjia valoja ja kirouksia — ja jatkakaamme sitten kertomustamme, nähdäksemme kuinka kaikki päättyi.