"Kyllä, kyllä on."
"Syy, joka on yhteydessä sen kanssa, mitä ei vielä saa välillämme mainita? Mitä ei koskaan Lauralle pidä lausua?"
Hän lausui nämä sanat äänen painolla. Vastatessani hänelle myöntäen annoin minäkin niille syvän merkityksen.
Hän kalpeni. Muutamia silmänräpäyksiä katsoi hän minua suruisen osanottavasti. Hänelle tavaton hellyys ja viehkeys loisti tummista silmistä ja lepäsi päättävällä suulla, kun hän silmäsi siihen tyhjään tuoliin, jolla rakastettu osanottaja kaikkeen meidän iloomme, kaikkeen meidän suruumme äsken oli istunut. "Uskon ymmärtäväni sinua", sanoi hän. "Olen velvollinen sekä hänen että sinun vuoksesi, Walter, ilmoittamaan hänelle sir Percivalin kuoleman."
Hän huokasi, piti silmänräpäyksen kättäni omassaan, päästi sen äkkiä ja poistui huoneesta. Huomispäivänä tiesi Laura, että sir Percivalin kuolema oli jälleen antanut hänelle vapauden, ja että hänen elämänsä suuri erehdys ja siitä seuraavat onnettomuudet makasivat samassa haudassa.
Sir Percivalin nimeä ei enää mainittu keskuudessamme. Tästä päivästä vältimme me pienintäkin sanaa, joka olisi tarkoittanut hänen kuolemaansa, tai viitannut siihen aineeseen, josta sopimuksemme mukaan ei vielä pitänyt mainita. Mielissämme eli se kumminkin yhtä voimakkaana — niin kenties vielä voimakkaampanakin sen pakon takia, jonka olimme asettaneet itsellemme. Molemmat seurasimme me Lauraa valppaasti ja hartaasti — milloin tuntien lohdutusta, milloin levottomina, kunnes sopiva aika saapui.
Ennen pitkää palasimme me tavalliseen päiväjärjestykseemme. Minä ryhdyin työhöni, joka tuli laiminlyödyksi Hampshiressä ollessani. Uusi asuntomme maksoi meille enemmän kuin äsken jättämämme, ja ne vaatimukset lisätä työvoimaa, jotka tämä pani minulle, lisäytyivät vielä tulevaisuuden suunnitelmaimme epävarmuuden takia. Kenties voisi sattua vaikeuksia, jotka voisivat tyhjentää pankkiirin luona olevan pienen aarteemme, ja minun työni olisi ainoa tulolähde. Varmempi ja tuloa tuottavampi työskentely olisi tarpeen — ja päästäkseni tähän päämäärään ryhdyin minä heti toimenpiteisiin.
Älköön kumminkaan uskottako, että se levon ja yksinäisyyden aika, josta minä nyt olen maininnut, keskeytti toimiani siihen ainoaan, kaikkea muuta painavampaan tarkoitukseen nähden, jonka voima kaikkien ajatusteni ja tekojeni määräämiseen on kuvattu näillä lehdillä ja jolla useampana tulevana kuukautena olisi yhtä suuri valta ylitseni. Mutta tänä pitkänä lykkäysaikana oli minulla valmistuksia tehtävänä, kiitollisuusvelkoja suoritettavana ja epäilyttävä kysymys ratkaistavana.
Valmistava toimenpide koski luonnollisesti kreiviä. Oli mitä tärkeintä saada tietää, kuinka kauan hän aikoi viipyä Lontoossa, ja se onnistui varsin yksinkertaisella keinolla. Kun minä tiesin hänen osoitteensa S:t Johns-Woodissa, tein minä tiedustelujani läheisyydessä, sain selvän asiamiehestä, joka vuokrasi talon ja kysyin kuinka N:o 5 Forest-roadin varrella pian olisi vuokrattavana. Vastaus oli kieltävä. Minä sain sen tiedon, että ulkomaalainen, joka nykyisin asui siinä, oli edelleen vuokrannut sen kuudeksi kuukaudeksi eikä niin ollen poistuisi siitä ennenkun kesäkuun viimeisenä päivänä ensi vuonna. Meillä oli silloin joulukuun alku. Tunsin siis olevani varma siitä, ett'ei kreivi, ainakaan nykyisin, puikahtaisi käsistäni.
Kiitollisuuteni rouva Clementsille täytyi minun heti sen jälkeen täyttää. Olin luvannut hänelle palata ja ilmoittaa ne tiedot Anna Catherickin kuolemasta ja hautauksesta, jotka minä olin pakotettu ensi käynnilläni vaikenemaan, enkä minä tahtonut viivytellä täyttämästä tätä lupausta. Niin muuttuneet kuin olosuhteet nyt olivatkin ei ollut mitään estettä uskoa vanhalle rouvalle salahankkeesta niin paljon, kuin hänen oli välttämätöntä tietää, ja minä teinkin sen omantunnonmukaisesti ja varovaisesti. Ei ole tarpeellista väsyttää lukijaa toistamalla keskusteluamme, mutta se saattoi uudelleen minun ajatukseni epävarmaan kysymykseen, joka oli ratkaistava — kysymykseeni Anna Catherickin syntyperästä.