Joukko tätä asiaa koskevia pikkuseikkoja, jotka olivat itsessään vähäpätöisiä, mutta hämmästyttämän suuriarvoisia yhdistettyinä, oli viimeaikoina saattanut minut erääseen käsitykseen, jonka totuudesta minä päätin ottaa selon. Minä sain Marianilta luvan kirjoittaa majuri Donthomelle Warneck-Halliin — jossa rouva Catherickillä oli ollut jokin palveluspaikka muutamia vuosia ennen avioliittoansa — tehdäkseni hänelle muutamia kysymyksiä. Nämä kysymykset esitin minä Marianin nimessä ja selitin ne tehtävän tiedon saamiseksi muutamiin tärkeäarvoisiin seikkoihin nähden hänen perheessään. Tämän kaiken pitäisi suoda anteeksi ja selittää pyyntöni. Kirjoittaessani tätä kirjettä, en minä varmaan tietänyt, oliko majuri Donthorne vielä elossa. Minä lähetin kumminkin arviokaupassa, jos hän todellakin eläisi ja tahtoisi vastata minulle.
Kahden päivän perästä tuli todistus kirjeen muodossa, että majuri vielä eli ja oli halukas auttamaan meitä.
Se ajatus, joka oli kirjeessäni ja niiden kysymysten laatu, jotka minä tein, voidaan selvästi nähdä hänen vastauksestaan. Se kuului seuraavasti:
Ensinnäkin: "Sir Percival Glyde-vainaja Blackwater-Parkista" ei ollut koskaan ollut Warneck-Hallissa. Majuri ja hänen perheensä ei ollenkaan tuntenut tätä aatelista.
Toiseksi: Herra Philip Fairlie-vainaja Limmeridge-Housesta oli nuorempina päivinään ollut harras ystävä ja alinomainen vieras majuri Donthornen luona. Katsottuaan läpi vanhat paperit ja kirjeet voi majuri varmasti sanoa, että herra Philip Fairlie oleskeli Warneck-Hallissa elokuussa 1826 ja että hän jäikin sinne metsästysajaksi syyskuussa ja osaksi lokakuuta. Mikäli majuri tiesi, matkusti hän sitten Skottlantiin eikä palannut Warneck-Halliin pitkään aikaan. Kun hän sitten palasi, oli hän äsken nainut.
Itsessään katsottuna oli tämä tieto vähänarvoinen — mutta yhdessä niiden seikkojen kanssa, jotka sekä minä että Marian tiesimme tosiksi, sisälsi se selityksen, jonka me huomasimme kieltämättömäksi.
Niiden uusien tietojen kanssa, jotka minä olin saanut, auttoi rouva Catherickin kirjekin, hänen sitä tahtomattaan, vahvistamaan sitä vakuutusta, jonka minä olin saavuttanut. Hän oli kuvannut rouva Fairlien "vähäpätöiseksi" ja "että hän oli puijannut koko Englannin kauneimman miehen menemään naimisiin kanssaan." Molemmat nämä lausunnot olivat ansaitsemattomia ja vääriä. Mustasukkainen vastenmielisyys — joka sellaisella naisella kuin rouva Catherickillä täytyi ilmetä pahansuovana panetteluna tai olla ollenkaan ilmenemättä — näytti minusta olevan ainoana hänen hävyttömän arvostelunsa perusteena rouva Fairliestä oloissa, jotka eivät tehneet mitään arvostelua pakolliseksi.
Rouva Fairlien nimen mainitseminen herättää aivan luonnollisesti toisen kysymyksen. Aavistikohan hän koskaan, kenen tytär se pikku tyttö oli, joka tuotiin hänen luokseen Limmeridgeen?
Marianin todistukset tähän kysymykseen nähden olivat kieltämättömät. Se rouva Fairlien kirje miehelleen, jonka minä olin kuullut muinoisina päivinä luettavan — tuo kirje, joka kuvasi Annan ihmeellistä yhdennäköisyyttä Lauran kanssa ja puhui äidin hellästä osanotosta pikku vierasta kohtaan — oli epäilemättä kirjoitettu sydämellisen viattomasti. Näyttääpä olevan epäiltävää, oliko Philip Fairlie itsekään totuutta lähempänä kuin hänen rouvansa. Se halpamainen petos, jonka rouva Catherick oli avioliitollaan tehnyt, se todellisen asianlaidan salaaminen, jota sillä tarkoitettiin, pakottaisi epäilemättä hänen vaikenemaan sekä varovaisuudesta että ylpeydestä.
Samalla kun tämä vakuutus yhä vahvistui minussa, ajattelin minä Raamatun sanoja: "Joka rankaisen isäin pahat lasten päälle". Jollei tuota onnetonta yhdennäköisyyttä kahden sisarpuolen välillä olisi ollut, ei koskaan olisi sitä salahanketta, jonka viattomana välikappaleena Anna oli ollut ja jonka viaton uhri Laura oli, voitu miettiä. Millä keskeymättömällä ja hirveällä varmuudella menikin tuo pitkä sarja erilaisia asianhaaroja isän ajattelemattomasta pahasta teosta lähtien aina siihen julmaan vääryyteen, jota hänen lastensa täytyi kärsiä!