Ei ketään näkynyt talon etupuolen ikkunoissa. Minä kuljin tietä, joka oli sen sivulla, ja katsoin yli matalan pihamuurin. Yksi pohjakerroksen ikkuna vastapäisellä puolella oli auki ja harso viritetty sen eteen. En nähnyt ketään, mutta minä kuulin huoneesta ensin lujaa vihellystä ja sitten linnunlaulua — sitten sen syvän ja soinnukkaan äänen, jonka tunsin hyvin Marianin kuvauksesta. "Tulkaa sormelleni, pienokaiseni, pienokaiseni!" puhui ääni. "Tulkaa ulos! Hypätkää ylös! Yks', kaks', kolme — ylös! Kolme, kaks', yks' — alas! Yks', kaks', kolme kvi-kvikvivitt!" Kreivi harjoitteli kanarialintujansa, kuten hänen tapanaan oli tehdä Blackwater-Parkissa.
Odotin pikku hetken ja vihellys ja laulu lakkasivat. "Tulkaa ja suudelkaa minua, pikkuruiseni!" sanoi bassoääni. Kuului viserrys ja liritys ikäänkuin vastaukseksi — sitten pidätetty, tyytyväinen nauru — sen jälkeen kaikki vaikeni minuutiksi tai pariksi, minkä jälkeen minä kuulin huoneen oven avattavan. Käännyin ympäri ja kuljin samaa tietä takaisin. Rossinin ihana sävel "Moseksen" rukouksesta kaikui sulavan basson laulamana suuremmoisesti yksinäisen etukaupungin hiljaisuudessa. Nyt avattiin pihaportti ja suljettiin jälleen. Kreivi oli tullut ulos.
Hän meni suoraan poikki kadun ja pitkin Regents-Parkin länsisivua.
Seurasin häntä.
Marian oli valmistanut minun huomaamaan hänen korkean vartalonsa, tavattoman lihavuutensa, hänen teeskennellyn surupukunsa, mutta ei miehen kammottavaa eloisuutta, iloisuutta ja reipasta, nuorekasta ulkonäköä. 60-vuotiaana esiintyi hän tavalla, ikäänkuin hän ei olisi ollut 40-vuotiaskaan. Hän käveli kevein, vaivattomin askelin, hattu hieman vinossa, leikkien kepillään ja hyräillen hiljakseen; tuon tuostakin silmäsi hän sivulle, ylös taloihin, alas puutarhoihin, hymyillen alentuvasti ja suojelevasti, ikäänkuin koko kortteli olisi ollut hänen omansa. Kreivi ei katsonut kertaakaan taaksensa, ei kiinnittänyt mitään huomiota enempi minuun kuin muihinkaan lukuunottamatta muutamia kertoja, jolloin hän leppeästi hymyili ja isällisen ystävällisesti nyökkäsi pikku lapsille ja heidän hoitajattarillensa, joita hän kohtasi. Tällä tavoin jatkoi hän kulkuaan ja minä hänen mukanaan, kunnes me tulimme puiston länsipengermillä olevain puotien luo.
Täällä pysähtyi hän erään pasteijileipuripuodin edustalle, meni kauppaan luultavasti tilaamaan jotakin — ja tuli heti takaisin torttu kädessään. Lähellä puotia seisoi italialainen ja soitti positivia, jolla istui pieni, kurja, kurttuinen apina. Kreivi pysähtyi, haukkasi itse tortusta palasen ja ojensi lopun vakavannäköisenä apinalle. "Pikku miesraukka!" sanoi hän teennäisen hellästi, "sinä näytät nälkiintyneeltä. Ihmisyyden pyhässä nimessä tarjoon minä täten sinulle aamiaisen!" Positivinomistaja pyysi nöyrästi kuparirahaa auttavalta vieraalta, mutta kreivi kohotti halveksivasti olkapäitänsä ja läksi astumaan. Olimme pian kaduilla ja arvokkaampien puotien edustalla New-roadilla ja Oxford-kadulla. Kreivi pysähtyi taas optillisen konekaupan luona. Hän meni puotiin, mutta palasi heti takaisin operakiikari kädessään ja pysähtyi sitten lukeakseen soitinkaupan edustalla tämäniltaisen näytelmäilmoituksen Hän luki varsin tarkkaavasti, näytti miettivän hetkisen ja huusi sitten vuokra-ajuria. "Ajakaa Operan lipunmyyntikonttorin edustalle", sanoi ajurille ja meni siten pois.
Minä menin kadun yli ja katselin myöskin ilmoitusta. "Lucrezia Borghia" näyteltäisiin tänä iltana. Kiikari, jonka kreivi oli noutanut, ilmoituksen tarkka lukeminen ja ajurille annettu käsky — kaikki todisti, että hän aikoi mennä operaan. Minä olin tilaisuudessa saamaan lippuja permantopaikoille itselleni ja yhdelle ystävälle eräältä teatterin koristemaalaajalta, jonka tuttu olin entisaikoina. Olisihan ainakin mahdollista, että kreivi olisi salongissa minun ja toverini nähtävissä, jossa tapauksessa minä saisin tilaisuuden jo tänä iltana tietää, tunsiko Pesca maamiehensä vai ei.
Tämä ajatus määräsi minulle heti iltani käyttämisen. Hankin liput ja jätin kotimatkalla pikku kirjeen professorin huoneeseen. Kun kello oli neljännestä vaille 8, olin minä hänen luonaan ottaakseni hänet mukaani teaatteriin. Ystäväni oli parhaimmalla tuulellaan, hänellä oli kukkanen hännystakkansa napinlävessä ja kainalossaan suurin operakiikari, minkä koskaan olen nähnyt.
"Oletko valmis?" kysyin minä.
"Olen — olen kyllä", sanoi Pesca.
Menimme katsomaan näytelmää.