XV.
Uvertyyrin viime säveleet olivat jo kaikuneet ja kaikki permantopaikat jo otetut Pescan ja minun saapuessa sisään.
Kumminkin oli runsaasti tilaa siinä käytävässä, joka kiersi permantoa. Minä kuljin ensin aidan vieritse, joka erotti meidät aitioista ja hain kreiviä tästä salongin osasta. Hän ei ollut siellä. Palasin siis takaisin samaa käytävää ja kun olin tullut vasemmalle puolen näyttämöä, katselin tarkkaavasti kaikille tahoille — hän oli permannolla. Hänellä oli oivallinen paikka — kahdestoista tai neljästoista penkin päästä lukien ja kolmannella rivillä ensimmäisestä aitiorivistä lähtien. Pysähdyin samaan suuntaan, kuin hänellä oli paikkansa. Pesca seisoi vieressäni. Professori ei tietänyt vielä syytä, miksi minä olin ottanut hänet mukaani teaatteriin, ja näytti melkein kummastelevan sitä, miks'emme menneet lähemmäksi näyttämöä.
Esirippu nousi ja näytelmä alkoi.
Koko ensi näytelmän ajan olimme me samalla paikalla. Kreivi oli niin kiintynyt musikiin, ett'ei hän silmännyt kertaakaan paikkaan, jossa seisoimme. Ei säveltäkään Donizettin viehättävästä musikista mennyt häneltä hukkaan. Siinä istui hän kaikkia muita korkeampana, hymyillen ja tyytyväisenä nyökäten väliin. Kun paukutettiin käsiä hänen ympärillään erään aarian lopussa — kuten englantilainen yleisö aina tekee — huolimatta siitä, että orkesterimusiki heti alkoi, katsoi hän ympärilleen säälivän varoittavin silmäyksin ja kohotti kätensä samalla kertaa kohteliaalla ja rukoilevalla ilmeellä. Laulun viehättävämmissä kohdissa, soiton syvemmissä kauneuksissa, jotka menivät toisilta ohi huomaamatta ja suosiota saavuttamatta, taputti hän lihavia käsiänsä, joihin oli vedetty hienot mustat hansikkaat, aivan hiljaa toisiansa vastaan merkiksi, että tosi musikalisen sivistyksen saanut mies ymmärsi ne. Sellaisina hetkinä kaikui hänen lauhkea hyväksymishuutonsa "bravo! bravo!" yleisen äänettömyyden vallitessa, kuin suuren kissan kehrääminen. Hänen molemmilla puolillaan olevat naapurinsa — reippaita yksinkertaisia maaseutulaisia, jotka nyt jonkunverran hämmästyneinä istua lekottelivat muhkean Lontoon kaikessa komeudessa, — alkoivat nähdessään hänen taputtavan seurata hänen esimerkkiänsä. Moni suosionosotus kohosi tänä iltana permannolta näiden käsien pehmeästä, suojelevasta kehotusmerkistä. Hän nautti tästä kunnioituksesta silminnähtävällä mielihyvällä. Hänen pyöreillä kasvoillaan oli alinomaa hymyilevä ilme, musikin väliajoilla katseli hän ympärilleen sydämmellisen tyytyväisenä itseensä ja lähimmäisiinsä. "Niin, niin, nämä englantilaiset barbarit saavat jotakin oppia minulta. Kaikkialla olen minä, Fosco, etevä persoonallisuus, jota muiden täytyy seurata, mies, joka on paljon etevämpi vertaisiansa!" Tätä näytti hänen kasvojensa ilme sanovan.
Ensi näytännön loputtua laskeusi esirippu, ja katselijat nousivat ylös silmätäkseen ympärilleen.
Foscokin nousi ylös, tutkien kiikarillaan yläpuolellamme olevia aitiorivejä. Kun hän sitten laski sen pois, mutta kumminkin katseli edelleen ylös, käytin minä tätä tilaisuutta hyväkseni kiinnittääkseni Pescan huomiota häneen.
"Tunnetko tuon miehen?" kysyin minä.
"Kenen, ystäväni?"
"Tuon pitkän, lihavan miehen tuolla, joka nyt seisoo tännepäin kääntyneenä."