Marian oli yksin. Hän istui ja luki ja katsahti kummastuneena kelloonsa, kun minä tulin sisään.
"Kuinka aikaisin olet palannut!" sanoi hän. "Sinun on täytynyt tulla kotiin ennen operan päättymistä."
"Niin", vastasin minä, "ei Pesca enkä minäkään ollut loppuun asti.
Missä Laura on?"
"Hänen päätään kivisti, ja minä pyysin hänen menemään levolle juotuamme teemme."
Poistuin huoneesta sanoen meneväni katsomaan, nukkuiko Laura. Marianin terävä silmäys alkoi seurata minua kysyvällä ilmeellä; hänen nopea ajatuskykynsä alkoi huomata, että jokin syvän vakava harrastus oli mielessäni.
Tultuani sänkykamariin ja varovasti lähestyttyäni vaimoani huomasin minä hänen nukkuvan.
Emme olleet täyttä kuukauttakaan olleet naimisissa. Jos minun sydäntäni ahdisti, jos minä taaskin hetkisen tunsin horjuvani päätöksessäni nähdessäni hänen suloisen muotonsa uskollisesti kääntyneen korvatyynyyni päin yksin unessakin ja käden lepäävän peitteellä ikäänkuin tiedottomasti odottamassa minun kättäni, niin lieneehän se toki anteeksiannettavaa. Soin itselleni ainoastaan muutamia minuutteja viipyä, laskeusin polvilleni vuoteen ääreen ja katselin rakkaita piirteitä — hänen suloinen henkäyksensä lehahti kasvojani vasten; hiljaa kosketin minä hänen kättänsä ja poskeansa huulillani ja nousin sitten mennäkseni. Hän liikahti, hän kuiskasi nimeni kumminkaan heräämättä. Viivyin vielä silmänräpäyksen ovella silmätäkseni vielä kerran häneen. "Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua, rakkahani!" kuiskasin minä ja poistuin.
Marian kohtasi minut eteisessä. Hänellä oli kokoonkääritty paperi kädessään.
"Isännän poika antoi tämän", sanoi hän. "Hänellä on ajoneuvot tässä oven edessä ja hän sanoo sinun pyytäneen ne hankkimaan itseäsi varten."
"Aivan oikein, Marian. Minä tarvitsen niitä; minun täytyy taasen ajaa ulos."