Aavistukseni, joka harvoin pettää minut, ilmaisi minulle, miettiessäni näitä seikkoja, että kadonnut Anna ennemmin tai myöhemmin palaisi Blackwater-järven rannalla olevalle venehuoneelle. Siellä olin siis yhäti varuillani, sanottuani ensin taloudenhoitajattarelle, rouva Michelsonille, että olisin tavattavissa, jos joku kysyisi minua tällä yksinäisellä paikalla, jonne minä olin vetäytynyt saadakseni rauhassa lukea. Sääntöni on olla koskaan tarpeettomasti salaamatta toimiani ja olla koskaan antamatta ihmisten kaivata minussa sopivaa määrää avomielisyyttä. Rouva Michelson luotti minuun ensi päivästä viimeiseen. Tämä hauska nainen — protestanttisen papin leski — oli pelkkä luottavaisuus. Liikutettuna niin kauniista hänen kypsyneessä iässään olevan ihmisen yksinkertaisuudesta osoitin minä aina ansaitsevani tämän hänen huomaavaisuutensa.
Palkintona uskollisesta vartioimisestani järven rannalla oli, että sain käsiini — en tosin Anna Catherickiä itseään, mutta sen henkilön, joka oli ottanut hänet suojelukseensa. Tämä yksilö tuhlasi myöskin yksinkertaista luottamustaan, jota minä käytin hyväkseni kuten edellisessäkin tapauksessa. Jätän hänen itsensä kuvattavaksi, jollei hän jo ole tehnyt sitä, missä olosuhteissa hän vei minut äidillisen huolenpitonsa esineen luo. Nähdessäni ensi kerran Anna Catherickin makasi hän. Minä hämmästyin täydellisesti tämän onnettoman naisen ja lady Glyden yhdennäköisyydestä. Tämän suuremmoisen suunnitelman, joka tähän asti oli epämääräisenä häilynyt mielessäni, yksityiskohdat kehittyivät nyt mestarillisella selvyydellä aivoissani katsellessani nukkujan kasvoja. Samalla kertaa tunsin minä sydämmessäni, joka aina oli hellä, syvintä sääliä sen julman kärsimyksen johdosta, jonka näin. Ryhdyin heti lieventämään sitä — tai toisin sanoen: minä hankin tarpeellisia, vahvistavia lääkkeitä, jotta Anna Catherick voimistuisi lähtemään matkalle Lontooseen.
Tässä täytyy minun pysähtyä tehdäkseni välttämättömän vastalauseen ja siten oikaistakseni valitettavan erehdyksen.
Elämäni parhaimmat vuodet ovat kuluneet lääketieteen ja kemian ahkerassa tutkimisessa. Kemia on varsinkin aina vastustamattomasti viehättänyt minua sen suuren, niin, rajattoman voiman takia, jonka se antaa ihmiselle. Ihastuneena ja täysin varmasti voin minä vakuuttaa, että kemistit, jos heitä huvittaisi, voisivat määrätä ihmiskunnan kohtaloita. Sallikaa minun selittää tämä päätelmä, ennenkun jatkan edemmäksi.
Sanotaan, että järki johtaa maailmaa. Mutta mikähän johtaa järkeä? Niin, ruumis. Maan mahtavimmilla hallitsijoilla — ymmärtäkää oikein, mitä tarkoitan — kemisteillä on ihmisen ruumis vallassaan. Antakaa minulle, Foscolle, kemia avukseni, ja minä lupaan, että kun Shakespeare, oli saanut Hamlet-aatteensa ja istuutunut kirjoittamaan sitä, minä olisin, sekottamalla muutamia hiukkasia erästä pulveria hänen jokapäiväiseen ravintoonsa, heikontanut tällä puhtaasti ruumiillisella keinolla siihen määrään hänen mieltänsä, että hänen kynänsä Hamletin sijaan olisi raaputtanut kokoon mitä kurjinta tuherrusta, jolla koskaan on tärvätty paperia. Antakaa minun sellaisissa olosuhteissa saada kuuluisa Newton käsiini — ja minä lupaan, että hän nähdessään omenan putoavan söisi sen, sen sijaan, että rupeaisi etsimään painovoiman lakeja. Neron päivällinen tekisi hänet lempeimmäksi ihmisistä ennenkun hän olisi ehtinyt sen sulattaa, ja Aleksanteri Suuren aamujuoma saisi hänet pakenemaan vihollista samana iltapäivänä. Kunniasanallani vakuutan minä, että on suuri onni yhteiskunnalle, että nykyajan kemistit ovat ihmeellisen sattuman takia viattomimmat ihmisistä. Suuri joukko heitä on arvoisia perheenisiä — apteekkareita ja muuta sellaista yksinkertaista väkeä. Muutamat harvat ovat filosofeja, jotka ovat omain luentojensa ihailun sokaisemia — aaveidennäkijöitä, jotka tuhlaavat elämänsä haavemaisiin mahdottomuuksiin, tai puoskareita, joiden kunnianhimo ei kohoa korkeammalle ohrantähkää pelloillamme. Mutta tällä tavoin pelastuu yhteiskunta, ja kemian tavaton voima jää vähäpätöisimmän ja mitättömimmän tarkoituksen orjaksi.
Mutta miksi tämä mielenpurkaus? Miksi tämä musertava kaunopuheliaisuus?
Niin, siksi että minun käytöstäni on väärin tuomittu — minun vaikuttimiani pahoin arvosteltu. On ilmoitettu minun käyttäneen laajoja kemiallisia tietojani Anna Catherickiä vastaan ja tahtoneen, jos se olisi minulle ollut mahdollista, käyttää niitä ihanaa Marianiakin vastaan. Kammottavia epäluuloja kummassakin tapauksessa! Suurin harrastukseni oli säilyttää Anna Catherick elossa — kuten heti saadaan nähdä. Koko intoni Marianin sairastaessa tarkoitti pelastaa hänet tuon etuoikeutetun narrin käsistä, jolle sittemmin Lontoosta saapunut lääkäri vahvisti jokaisen sanani. Ainoastaan kahdessa tilaisuudessa käytin kemiantietojani apunani — vaikka kummassakin tapauksessa mitä viattomimmalla tavalla. Ensimmäisessä näistä tilaisuuksista — tutkittuani kuormavaunujen taakse piiloutuneena. Marianin vartalon ja käynnin runollista viehätystä hänen kävellessään Blackwaterin majataloon — teki verraton puolisoni minulle sen suuren palveluksen, että jäljensi toisen ja vaihtoi toisen niistä kahdesta kirjeestä, jotka minun jumaloitu vastustajani oli uskonut talosta poistetulle kamarineidolle. Pienen tippapullon avulla, jonka minä annoin rouva Foscolle, sai hän tilaisuuden lukea nämä kirjeet, suorittaa ne määräykset, jotka minä olin antanut hänelle, sulkea ne uudelleen ja panna entiselle paikalleen. Toinen tilaisuus, jossa näitä keinoja käytettiin, oli silloin kun lady Glyde saapui Lontooseen — tapaus, josta minä pian tulen enemmän puhumaan. En koskaan muulloin minä turvannut tieteen apuneuvoihin. Kaikissa muissa vaikeuksissa ja arveluttavissa olosuhteissa riitti täysin se taito, jonka luonto itse oli lahjoittanut minulle selvän arvostelukykyni avulla taistellakseni ja voittaakseni. Vakuutan täten tämän ominaisuuteni suuren arvon. Kemistin kustannuksella ylistän minä ihmistä.
Kunnia tälle jalon suuttumuksen purkaukselle! Se on tyydyttänyt mieltäni sanomattomasti. — Jatkakaamme!
Sittenkun minun oli onnistunut vakuuttaa rouva Clement tai Clements, en tiedä oikein kumpiko — kuinka parhain keino suojella Anna Percivalin käsiin joutumasta oli viedä hänet Lontooseen, ja sittenkun minä olin määrännyt päivän, jolloin kohtaisin matkalle lähtijöitä asemalla auttaakseni heitä — olin minä taas vapaa palaamaan kotiin ja arvokkaasti valmistautumaan niihin vaikeuksiin, joihin minun vielä oli mentävä. Ensimmäinen tehtäväni oli käyttää hyväkseni puolisoni ylevää harrastusta. Olin sopinut rouva Clementsin kanssa, että hän Annan edun takia ilmoittaisi lady Glydelle osoitteensa Lontooseen tultuaan. Mutta ei sillä kyllä. Juonittelevain ihmisten voisi kenties minun poissaollessani onnistua järkyttää rouva Clementsin luottamusta minuun, eikä hän kenties lopulta kirjoittaisikaan. Kenen saisin minä matkustamaan samassa junassa ja salaisuudessa seuraamaan häntä tulevaan kotiin? Kysyin tätä. Avioliiton pyhä tunne vastasi heti sielussani: rouva Fosco!
Päätettyäni vaimoni matkan Lontooseen ajattelin sen voivan hyödyttää minua kahdessa suhteessa. Sairaanhoitajattaren, joka oli yhtä välttämätön kärsivälle Marianille kuin minulle hyödyksi, saaminen oli varsin tärkeä. Eräs varmimpia ja taitavimpia naisia, joita olen nähnyt, oli onneksi käytettävänäni. Tarkoitan oivallista rouva Rubellea, jolle lähetin vaimoni mukana kirjeen.