En mene mihinkään kurjiin yksityiskohtiin tähän asiaan nähden. Sieluni kammoo sellaista. Roomalaisen ankaralla hyveellä käännän minä omani ja sir Percivalin tyhjän kukkaron yleisön ivallisesti katseltavaksi. Tunnustakaamme nyt kerta kaikkiaan tämä valitettava asianlaita — ja jatkakaamme sitten.
Tilalle tullessamme otti meidät vastaan se ihana olento, joka ikuisesti on kätketty sydämmeeni "Marianina" — ja jota yhteiskunnan kylmemmässä ilmapiirissä kutsutaan "neiti Halcombeksi."
Laupias taivas, miten uskomattoman nopeasti minä opin ihailemaan tätä naista! 60-vuotiaana rakastin häntä, 18-vuotiaan nuorukaisen rajulla voimalla. Kaikki rikkaan luonteeni kultaiset aarteet viskasin minä toivottomasti hänen jalkoihinsa. Vaimoni — enkeli raukkani! — vaimoni, joka jumaloi minua, sai vain varjon todellisesta kullasta. Sellainen on maailma, sellainen mies — sellainen rakkaus. Mitäpä olemme me muuta kuin tanssinukkenäytelmän nukkeja? Oi, valtava kohtalo, nykäse varovasti rihmoja! Anna meidän kevyesti tanssia pois pieneltä, kurjalta näyttämöltämme!
Oikein ymmärrettyinä muodostavat nämä rivit kokonaisen filosofisen järjestelmän. Se on minun järjestelmäni.
Minä jatkan.
Aseman talossa, oleskelumme alussa Blackwater-Parkissa, on ihmeteltävällä varmuudella, selvällä arvostelukyvyllä kuvannut Marian — suotakoon minulle se huumaava onni, että saan tuttavallisesti mainita tuon ihastuttavan naisen ristimänimeltään! Hänen päiväkirjansa, jonka sain luvattomasti käsiini — sanomattoman suloista minusta muistellakin! — sisällön täydellinen tunteminen estää minua lausumasta mitään kysymyksessä, jonka tämä rikaslahjainen olento on jo käsitellyt.
Ne ennen kuulumattoman ja sanomattoman mieltäkiinnittävät tapahtumat, joihin minä olen sotkeutunut, alkavat Marianin sairastumisen valitettavasta onnettomuudesta.
Asemamme tähän aikaan oli todellakin huolestuttava. Percival tarvitsi suuria rahasummia, jotka täytyi maksaa määrättynä aikana — en lausu mitään niistä vähäpätöisistä määristä, joita minä itse tarvitsin — ja ainoat varat, mitkä olivat, oli hänen vaimonsa omaisuus, josta hän ei saanut nostaa shillingiäkään, ennenkun hänen kuoltuansa.
Paha jo sekin; mutta puhuakseni jalon Shakespearen sanoilla, pahempi oli vielä jäljellä. Minun nyt surreella ystävälläni oli erityisiä, salaisia levottomuuden aiheita, joita epäitsekäs ystävyyteni häntä kohtaan kielsi minua liian innokkaasti tutkimasta. En tietänyt sen enempää, kuin että eräs nainen, Anna Catherick nimeltään, oleskeli salaa paikkakunnalla, että hänellä oli salaisia keskusteluja lady Glyden kanssa ja että erään salaisuuden, joka epäilemättä syöksisi Percivalin turmioon, ilmituleminen voisi olla näiden neuvottelujen tuloksena. Hän oli itse sanonut minulle tulevansa auttamattomasti onnettomaksi, jollei hänen vaimoaan voitaisi pakottaa vaikenemaan ja jollei Anna Catherickiä löydettäisi. Jos hän olisi mennyt mies, kuinka kävisi meidän raha-asiaimme kanssa? Vaikka olenkin luonteeltani rohkea, vapisin minä todellakin ajatellessani sitä.
Koko ajatuskykyni oli nyt yksinomaan suunnattu saada mahdollisesti selvää Anna Catherickistä. Raha-asiat, vaikka kylläkin olivat tärkeitä, voivat kuitenkin siirtyä toistaiseksi, mutta tämän naisen kaappaamista ei voitu lykätä. Tunsin vain hänet kuvauksen mukaan, hän kun oli ihmeellisen yhdennäköinen lady Glyden kanssa. Tämän omituisen seikan ilmoittaminen — mikä tehtiin vain siinä tarkoituksessa, että minä helpommin tuntisin henkilön, jota me tiedustelimme — yhdessä sen tiedon kanssa, että Anna Catherick oli karannut mielisairaalasta, herätti mielessäni sen oivallisen ajatuksen, joka sittemmin johti niin erinomaisiin tuloksiin. Tämä ajatus ei sisältänyt mitään sen enempää eikä mitään sen vähempää kuin että kaksi ihmistä vaihtaisi henkilöllisyyttänsä toistensa kanssa: Lady Glyde ja Anna Catherick vaihtaisivat nimensä, yhteiskunnallisen asemansa ja kohtalonsa toistensa kanssa — ja tämän nerokkaan suunnitelman voittona oli kolmekymmentä tuhatta puntaa sekä Percivalin salaisuuden ikuinen säilyttäminen.