Vainaja tunnettiin seuraavana päivänä sen jälkeen, kuin olin nähnyt hänet, hänen rouvalleen lähetetyn nimettömän kirjeen johdosta. Rouva hautautti hänet Père la Ghaisen hautausmaahan. Kreivittären oma käsi ripustaa tänäkin päivänä tuoreita seppeleitä hautaa ympäröivälle pronssiaitaukselle. Hän elää Versaillesissa mitä ankarimmassa yksinäisyydessä. Joku aika sitten julkaisi hän muistokirjoituksen miesvainajastansa. Tämä teos ei ilmaise hänen todellista nimeänsä enemmän kuin hänen elämänsä vaiheitakaan; sen tarkoituksena on ylistää vain hänen kotoisia hyveitänsä, hänen neroansa ja suuria ominaisuuksiansa sekä toistaa ne kunnianosoitukset, jotka hän oli niillä saavuttanut. Tapahtumat hänen kuollessaan ovat aivan lyhyesti kosketellut, ainoastaan viime sivulla lausutaan näin: "Hänen elämänsä oli pitkä taistelu aatelin oikeuksien ja vallitsevan järjestyksen pyhien periaatteiden säilyttämiseksi — ja hän kuoli ajamansa asian marttyyrinä."
III.
Kesä ja syksy kuluivat palattuani Pariisista tuomatta mitään sellaisia muutoksia, joita ansaitsisi mainita. Elimme nyt niin yksinkertaisesti ja huomaamattomasti, että ne tulot, joita minulla nyt yhtämittaa oli, riittivät yli menojemme.
Seuraavan vuoden helmikuussa syntyi ensi lapsemme — poika. Äitini, sisareni ja rouva Vesey olivat vierainamme yksinkertaisissa ristiäisissä; rouva Clements oli myöskin tässä tilaisuudessa läsnä vaimoni hoitajana. Marian oli poikamme ristiäitinä; Pesca ja herra Gilmore olivat myöskin kummeja, vaikka jälkimäinen ei ollut läsnä. Voin tässä lisätä, että kun herra Gilmore vuosi myöhemmin palasi, avusti hänkin antamalla muutamia tätä juttua koskevia tietoja, kirjoittaen pyynnöstäni sen kertomuksen, joka on otettu kirjan alkuun ja joka on, vaikkakin alkupuolella sovitettuna, viimeinen saamani avustus.
Ainoa tärkeämpiarvoinen tapahtuma, joka on kerrottavana, sattui pikku
Walterimme ollessa 6-kuinen.
Siihen aikaan lähetettiin minut Irlantiin piirustamaan joukko näköaloja sitä lehteä varten, johon minä työskentelin. Olin poissa lähes 14 päivää, jolla aikaa olin säännöllisesti kirjevaihdossa vaimoni ja Marianin kanssa paitsi kolmena viime päivänä, jolloin olinpaikkani oli kovin epävarma voidakseni saada kirjeitä. Kotimatkani loppuosa sattui yöllä, ja kun aamulla saavuin kotiin, ei siellä suureksi hämmästyksekseni ollut ketään vastaanottamassa minua. Laura, Marian ja lapsemme, kaikki olivat poissa eilispäivästä saakka.
Vaimoni jättämä lippu, jonka palvelijamme antoi minulle, lisäsi vain vieläkin kummastustani, kun se ilmoitti heidän matkustaneen Limmeridge-Houseen. Marian oli kieltänyt Lauraa kirjoittamasta tarkemmin, hän pyysi, että minä heti kotiin tultuani tulisin perästä — täydelliset tiedot saisin Limmeridgeen saavuttuani. Samalla kehotettiin minua olemaan aivan rauhallinen. Siihen päättyi kirje.
Oli vielä liian aikaista ehtiä matkustaa aamujunalla. Saavuin
Limmeridge-Houseen iltapäivällä.
Puolisoni ja Marian olivat molemmat yläkerrassa. Suuremmaksi ällistyksekseni olivat he muitta mutkitta sijoittautuneet siihen pieneen huoneeseen, joka kerran oli ollut työhuoneenani, kun minä järjestelin herra Fairlien piirustuksia. Samalla tuolilla, jolla minä muinoin tavallisesti istuin maalatessani, istui nyt Marian lapsi polvellaan, Lauran seisoessa tuon tutun pöydän ääressä ja selaillessa sitä pikku albumia, jonka minä aikoinaan olin piirustanut hänelle täyteen.
"Mikä taivaan nimessä on tuonut teidät tänne?" kysyin minä. "Tietääkö herra Fairlie…?"