Marian esti minun lausumasta sanaakaan enemmän ilmoittamalla minulle, että herra Fairlie oli kuollut. Hän oli saanut halvauskohtauksen eikä koskaan voinut toipua siitä. Herra Kyrle oli ilmoittanut heille hänen kuolemastaan ja neuvonut heitä heti matkustamaan Limmeridge-Houseen.
Nyt alkoi valjeta minulle suuri ja tärkeä muutos oloissamme. Laura puhui, ennenkun minä itse olin ehtinyt selvittää täydellisesti ajatuksiani. Hän hiipi luokseni iloitakseen siitä hämmästyksestä, joka vielä kuvastui kasvoissani.
"Rakkahin Walter", sanoi hän, "täytyykö minun todellakin sanoa sinulle rohkean päätöksemme syy matkustaa tänne? Pelkään, rakkahin, että voin vain selittää sen rikkomalla sopimuksemme ja palauttamalla ajatuksemme menneisyyteen."
"Mitään sellaista ei tarvita ollenkaan", sanoi Marian. "Me voimme olla yhtä selviä ja paljon hauskempia suunnatessamme ajatuksemme tulevaisuuteen." Hän nousi ylös ja ojensi minulle lapsen, joka jokelsi ja kohotti kätensä minua kohden. "Tiedätkö, kuka tämä on?" kysyi hän ilokyynelten kimmeltäessä hänen silmissään.
"Minunkin hämmästykselläni on rajansa", vastasin minä. "Tottahan tunnen lapseni."
"Lapsi!" huudahti hän koko entisen aikansa iloisuudella. "Voitko puhua niin huolettomasti yhdestä Englannin suurimmasta tilanomistajasta? Tiedätkö, näyttäessäni sinulle tätä loistavaa vesaa, kenen luona sinä olet? Luultavasti et. Salli siis esittää kaksi kuuluisaa henkilöä toisilleen: herra Walter Hartright — Limmeridgen perijä."
Siten lausui hän. Kirjoitettuani nämä viime sanat olen kirjoittanut kaikki. Kynä putoo kädestäni. Se pitkällinen työ, joka monena kuukautena on ollut hauskana tehtävänäni, on loppunut. Marian on ollut elämämme hyvä enkeli — Marian päättäköön kertomuksenkin siitä.
End of Project Gutenberg's Valkopukuinen nainen II, by Wilkie Collins