Viimeinen mieliharmi, joka on kohdannut minua, on tämän kertomuksen aihe. Voiko mies, jolla on minun hermosairauteni, kirjoittaa kertomuksia? Esittäessäni kumminkin tämän varsin järkevän väitteen sanotaan minulle, että jotkut ikävät tapahtumat, jotka koskevat veljentytärtäni ja joista minäkin olen tietänyt, tekevät juuri minut oikeaksi henkilöksi kuvaamaan ne. Ja minua uhataan — jos minä kieltäydyn suorittamasta tätä ponnistusta vaativaa työtä — seurauksilla, joita minä en voi ajatella ilman kovinta hermokipua. Ei tarvita todellakaan mitään sellaista uhkausta. Onnettoman sairauteni takia heikontuneena ja perhesurujen murtamana olen minä aivan kykenemätön mihinkään vastarintaan. Jos minua ahdistetaan, niin käytetään arvottomalla tavalla minun heikkouttani hyväksi, ja minä myönnyn heti. Minä koetan muistaa, mitä voin panemalla vastalauseen — ja kirjoittaa, mitä voin, panemalla myöskin vastalauseen, mutta minä en voi muistaa tai kirjoittaa, se täytyy Louiksen muistaa ja kirjoittaa puolestani. Hän on aasi, ja minä olen sairas — on siis luultavaa, että me teemme kaikenlaisia erehdyksiä. Mikä nöyryytys!
Minua on kehotettu tarkoin muistamaan päivä ja tunti, jolloin nämä tapahtumat ovat sattuneet. Laupias kaitselmus! Kuinka minä, joka en koskaan ole ollut selvillä ajasta, voisin nyt alkaa jotakin sellaista?
Minä olen kysynyt Louikselta. Hän ei ole aivan niin suuri aasi, kuin minä tähän asti olen luullut. Hän muistaa, milloin se tapahtui, noin parin päivän seuduille — ja minä muistan henkilön nimen. Aika oli heinäkuun puolivälissä ja nimi — minun mielestäni sangen mauton ja yksinkertainen — Fanny.
Heinäkuun puolivälissä lepäsin minä siis eräänä päivänä kuten tavallisesti kaikenlaisten taiteen mestarituotteiden ympäröimänä, joita minä olen koonnut itselleni kasvattaakseni seudun barbaarisen väestön makua. Eli toisin sanoen minulla oli ympärilläni valokuvia piirroksista ja rahoista, jotka minä näinä päivinä aion lahjoittaa — valokuvat nimittäin, jos raskas englannin kieli sallii minun lausua edes jonkunkaan ajatuksen — Carlislen akatemialle — ikävä paikka muutoin — tarkoituksella jalostaa sen jäsenien makua, heistä kun joka sielu on barbaari ja vandaali! Olisi todellakin luullut voivansa toivoa, että gentlemanin, joka on tekemäisillään maamiehilleen suuren arvokkaan lahjoituksen, pitäisi olla viimeinen tässä maailmassa, jota täytyy kiusata yksityisillä vastoinkäymisillä ja perheasioilla. Mutta ett'ei asianlaita ole niin, sen voin omasta kokemuksestani vakuuttaa.
Kumminkin istuin minä nyt siinä arvokkaat taideaarteeni ympärilläni ja suuresti kaivaten rauhaista aamua.
Mutta juuri kun minä tarvitsen lepoa, oli luonnollista, että Louiksen täytyi tulla sisään. Yhtä luonnollista oli sekin, että minä kysyin, mitä pirua hän uskalsi näyttäytyä silmieni edessä minun soittamattani. Minä kiroilen harvoin — se on säädytön tapa — mutta kun Louis vastasi minulle irvistämällä, pidin minä aivan luonnollisena pyytää häntä laputtamaan hiiden tuuttiin!
Tämän jyrkän kohtelutavan onnistuu aina, mikäli minä olen huomannut, saattaa alempisäätyiset ihmiset järkiinsä. Se onnistui Louikseenkin nähden. Hän lakkasi irvistämästä ja kertoi minulle nuoren henkilön seisovan ulkona ja pyytävän päästä puhumaan kanssani. Hän lisäsi palvelusväen tavallisella lörpötteleväisyydellä, että henkilön nimi oli Fanny.
"Mikä Fanny?"
"Lady Glyden kamarineito, sir."
"Mitä tahtoo lady Glyden kamarineito minulta?"