"Kirje, sir —"
"Mene hakemaan se."
"Hän kieltäytyi jättämästä sitä kellekään muulle kuin Teille itsellenne, sir."
"Kuka on antanut hänelle kirjeen?"
"Neiti Halcombe, sir."
Kuullessani neiti Halcomben nimen myönnyin minä samana hetkenä. Minun
tapanani on myöntyä aina perään, kun neiti Halcombe on vain asiassa.
Kokemus on osoittanut minulle, että se säästää koko joukon rähinää.
Myönnyin nytkin. Ah, tuo rakas Marian!
"Laske lady Glyden kamaripalvelija sisään, Louis. Mutta odotapas!
Kuulitko, narisevatko hänen kenkänsä?"
Olin pakotettu tekemään hänelle tämän kysymyksen. Narisevat kengät saattavat minut aina mitä valitettavimpaan heikkouden tilaan koko päiväksi. Minä olin kyllä antautunut vaivaan nähdä tuo nuori henkilö, mutta en silti ollenkaan sallinut hänen kenkiensä tuottaa minulle hermokivun puuskausta. Minunkin kärsivällisyydelläni on rajansa.
Louis vakuutti varmasti, että hänen kenkiinsä voitiin luottaa. Minä viittasin kädelläni. Hän toi Fannyn sisään. Tarvitseeko minun mainita, että hän ilmaisi noloutensa puremalla huuliansa yhteen ja hengittämällä kovin nenänsä kautta? Niille, jotka ovat tutkineet alempain luokkain naisia, ei minun ainakaan tarvitse tehdä sitä.
Mutta tahdon kumminkin olla rehellinen tyttöä kohtaan — hänen kenkänsä eivät narisseet. Voiko kukaan sanoa minulle, miksi palvelusväkeen kuuluvilla nuorilla naisilla aina on käsihikeä? Miksi heillä aina on lihavat nenät ja laihat posket? Miksi heidän kasvonsa ilme on niin epämääräinen varsinkin silmäluomien kulmissa? Minä en itse ole mikään varma ajattelemaan asiaa syvämietteisesti, mutta minä lykkään sen niille miehille, jotka työskentelevät tällaisten kysymysten ratkaisemisessa. Miksi emme seuraa useampia malleja nuorten palvelevain henkilöiden kasvattamista varten?