"Teillä on kirje minulle neiti Halcombelta? Olkaa hyvä, pankaa se pöydälle, älkääkä lyökö mitään kumoon. Kuinka neiti Halcombe voi?"
"Kiitos, varsin hyvin, sir."
"Ja lady Glyde?"
Minä en saanut vastausta. Hänen kasvoilleen tuli sama epämääräinen ilme, ja minä luulen hänen alkaneen itkeä. Olen varma, että jotakin kosteaa, näkyi silmien ympärillä — kyyneleitäkö vai hikoilua. Louis, jolta olen kysynyt neuvoa, uskoo sen olleen kyyneleitä. Hän on samasta yhteiskuntaluokasta ja hänen täytyy parhaiten tietää se. Me otaksumme siis, että ne olivat kyyneleitä.
Lukuunottamatta niitä tilaisuuksia, jolloin jalostava taide nerokkaasti esittää ne kaunistetussa valossa, tunnen minä suurta vastenmielisyyttä kyyneleitä kohtaan. Kyyneleet eivät ole, anatomian mukaan, mitään muuta kuin ruumiin nesteiden eristymistä. Minä voin hyvin käsittää, että sellainen eristyminen voi olla terveellinen tai vahingollinen, mutta tunteen näkökannalta en minä voi huomata siinä mitään mieltäkiinnittävää. On kyllä mahdollista, että minä, kun kaikki sellaiset prosessit minussa ovat epäjärjestyksessä, olen hieman ennakkoluuloinen. Olkoon kuinka tahansa, sen tiedän kumminkin, että minä tässä tilaisuudessa käyttäydyin kaikella mahdollisella arvokkaisuudella ja hienotunteisuudella. Minä suljin silmäni ja sanoin Louikselle:
"Koeta ottaa selvä, mitä hän tarkoittaa."
Louis koetti, ja nuori nainen koetti myöskin. Heidän onnistui hämmentää toisensa siihen määrään, että minun täytyy todellakin tunnustaa sen huvittaneen minua. Minä luulen melkein lähettäväni heitä hakemaan ollessani ensi kerran huonolla tuulella. Olen juuri esittänyt Louikselle tämän ehdotuksen. Merkillistä kyllä ei se näyttänyt miellyttävän häntä. Sitä hölmö-raukkaa!
Varmaankaan ei voitane pyytää, että minun pitäisi toistaa kamarineidon selitys kyyneleistään ja minun sveitsiläisen palvelijani tulkinta sen johdosta. Asia on täysin mahdoton. Kenties voisin minä esittää oman käsitykseni siitä, mitä hän sanoi. Kelpaako se? Niin totta tosiaan, otaksutaan sen kelpaavan!
Luullakseni alkoi hän sanomalla Louiksen kautta minulle, että hänen isäntänsä oli eroittanut hänet emäntänsä palveluksesta. (Ole hyvä, ota huomioon tässä tuon nuoren ihmisen merkillinen ajatuksen juoksu. Oliko se minun vikani, että hän oli menettänyt paikkansa?) Saatuansa eron oli hän mennyt majataloon nukkuakseen siellä yön. (En pidä majataloista — miksi tarvitsee minun tuokin tietää?) Kello 6 ja 7 välillä illalla oli neiti Halcombe saapunut sinne sanomaan hänelle jäähyväiset ja oli silloin antanut hänelle kaksi kirjettä — toisen minulle ja toisen eräälle lontoolaiselle herralle. (Minä en ole mikään lontoolainen herra — piru vieköön Lontoon herran!) Hän oli tarkoin pistänyt molemmat kirjeet rintaansa vasten (mitä minulla on tekemistä sen asian kanssa?); hän oli tuntenut itsensä taas varsin onnettomaksi neiti Halcomben mentyä hänen luotaan; hän ei-ollut voinut pakottautua syömään eikä juomaan, ennenkun aika oli mennä levolle, ja silloin, kun kello oli lähes 9, luuli hän tahtovansa juoda kupin teetä. (Pitääkö minun nyt tehdä selvää sellaisesta tyhmästä lörpötyksestä, joka alkaa onnettomuudella ja päättyy teekupilla?) Juuri kun hän oli lämmittämäisillään kannua (minä kirjoitan sanat Louiksen mukaan, joka sanoo tietävänsä, mitä ne merkitsevät ja tahtovansa selittää ne — tiuskasen hänelle periaatteesta) — juuri kun hän lämmitti kannua, avattiin ovi ja hän ällistyi (taaskin hänen oma sanansa) nähdessään pienen majatalon vierashuoneessa hänen armonsa kreivittären. Minä merkitsen kamarineidon tavan mainita sisareni arvonimi erikoisella mielihyvällä. Rakas sisarraukkani on ikävä nainen, joka meni naimisiin ulkolaisen kanssa. Mutta palaan kertomukseen: ovi avattiin: hänen armonsa, kreivitär astui vierashuoneeseen, ja nuori nainen ällistyi. Varsin kummallista!
Minun täytyy todellakin levätä hieman, ennenkun minä voin jatkaa. Kun minä olen hetkisen suljetuin silmin nojannut taaksepäin tuolissani, ja Louis on huuhtonut pakottavia ohimoparkojani eau de Golognella, voin minä kenties jatkaa.