Samassa kun minä vastasin näin, kääntyi hän taas rouvaansa.
"Koeta nyt tehdä järkevä loppupäätös näistä kahdesta rouva Michelsonin erilaisesta katsantokannasta", sanoi hän. "Asiahan on varsin yksinkertainen. Jollei hän olisi ollut kyllin voimissaan matkustaakseen, niin kuinka sinä voit uskoa, että kukaan meistä olisi antanut hänen mennä? Hänellä oli kolme ymmärtävää henkilöä pitämässä huolta hänestä — Fosco, sinun tätisi ja rouva Rubelle, joka juuri tästä syystä matkusti mukana. He ottivat eilen yksityisen vaunun ja järjestivät vuoteen hänelle parhaimmalle paikalle siltä varalta, että hän väsyisi matkalla. Tänään matkustavat sekä Fosco että rouva Rubelle hänen kanssaan Cumberlandiin."
"Miksi matkustaa Marian Limmeridgeen ja jättää minut tänne yksin?" lausui mylady nopeasti.
"Koska setäsi ei tahdo vastaanottaa sinua, ennenkun hän on saanut ensin tavata sisartasi", vastasi sir Percival. "Oletko unhottanut sen kirjeen, jonka hän kirjoitti neiti Halcombelle hänen sairautensa alussa? Se näytettiin sinulle, sinä luit sen itse ja sinun pitäisi muistaa se."
"Minä en ole unhottanut sitä."
"Jos et ole unhottanut, niin kuinka voit noin paljon kummastella, että hän on lähtenyt luotasi? Sinä toivot palata takaisin Limmeridgeen, ja nyt on hän matkustanut sinne hankkimaan setäsi suostumusta niillä ehdoilla, jotka setäsi itse määrää."
Emäntä raukkani silmät täyttyivät kyynelillä.
"Ei koskaan ennen ole Marian poistunut luotani", sanoi hän, "lausumatta ensin minulle jäähyväisiä."
"Hän olisi sanonut sinulle jäähyväisensä nytkin", vastasi sir Percival, "jollei hän olisi peljännyt sekä sinua että itseään. Hän tiesi, että sinä koettaisit estää häntä; hän tiesi, että sinä saisit hänet mielenliikutuksiin itkemällä. Onko sinulla vielä vastaväitteitä? Jos on, saat tulla taas ruokasaliin esittämään kysymyksesi. Nämä alinomaiset ikävyydet väsyttävät minut tyyten. Tarvitsen lasin viiniä."
Hän meni nopeasti tiehensä.