Minä katsoin sopivaksi muistuttaa nyt hänelle, että neiti Halcombe sir Percivalin sanojen mukaan jo oli matkustanut Cumberlandiin.
"Minä en rohkene uskoa sitä!" vastasi lady Glyde. "Pelkään, että hän vielä on tämän miehen talossa. Jos minä tässä petyn, — jos hän todellakin on matkustanut Limmeridgeen, silloin päätin minä varmasti ja lujasti olla huomenna jäämättä yöksi kreivi Foscon taloon. Paras ystäväni, lähinnä sisartani, asuu lähellä Lontoota. Te olette kuullut sekä minun että Marianin puhuvan rouva Veseystä. Aion kirjoittaa hänelle pyytääkseni saada viettää yöni hänen luonaan. Minä en tiedä tosin, kuinka minä voisin tulla hänen luokseen — en tiedä, kuinka minä voisin välttää kreiviä, mutta tämä turvapaikka täytyy minun koettaa jollakin tavoin saavuttaa, jos minun sisareni on jatkanut matkaansa Cumberlandiin. Kaikkiaan pyydän minä Teiltä, että Te itse vastaatte siitä, että minun kirjeeni rouva Veseylle menee Lontooseen tänä iltana yhtä varmasti kuin sir Percivalin menee kreivi Foscolle. Minulla on omat syyni olla uskomatta alakerrassa olevaan postilaukkuun. Tahdotteko vaieta siitä, mitä olen sanonut Teille, ja auttaa minua? Kenties on tämä viimeinen palvelus, jota minä pyydän Teiltä."
Minä epäröin — minusta tuntui kaikki niin merkilliseltä — minä pelkäsin melkein, että myladyn järki oli mennyt hieman sekaisin siitä levottomuudesta ja kärsimyksestä, jonka hän oli saanut kestää. Omalla uhallani suostuin minä lopulta. Jos kirje olisi kirjoitettu jollekin oudolle tai jollekin muulle kuin rouvashenkilölle, joka minulle esitetyn kuvauksen mukaan oli niin tuttu kuin rouva Vesey, niin olisin minä kenties vastannut kieltävästi. Minä kiitän Jumalaa, ajatellessani mitä sittemmin tapahtui, — niin, minä kiitän Jumalaa, ett'en minä koskaan kieltäytynyt täyttämästä enemmän tätä kuin mitään muutakaan pyyntöä, jonka lady Glyde lausui minulle tänä hänen viimeisenä olopäivänään Blackwater-Parkissa.
Kirje kirjoitettiin ja jätettiin minulle. Minä panin sen itse lähellä kylää olevaan kirjelaatikkoon samana iltana.
Emme nähneet enää sir Percivalia loppupäivänä.
Lady Glyden oman toivomuksen mukaisesti nukuin minä yön hänen eteishuoneessaan ovi auki välillämme. Oli jotakin niin ihmeellistä, niin kamalaa tässä talon yksinäisyydessä ja autiudessa, että minä puolestani olin varsin tyytyväinen saadessani olla jonkun henkilön läheisyydessä. Mylady istui kauan ylhäällä, luki kirjeitä ja poltti niitä sekä ahtoi matkalaukkuunsa kaikki pikku kapineensa ja kalleutensa, jotka hän säilytti piirongeissa ja laatikoissa, aivankuin hän ei koskaan enää uskoisi palaavansa takaisin Blackwater-Parkiin. Hänen unensa oli varsin levoton, kun hän vihdoinkin oli mennyt vuoteeseen; useampia kertoja itki hän unissaan — niin, kerran nyyhkytti hän niin kovin, että hän itse heräsi. Minä en tiedä, millaiset hänen unensa olivat — itse ei hän katsonut sopivaksi niistä ilmoittaa minulle. Kenties ei minulla, siinä asemassa ollessani, ollut mitään oikeutta odottaa mitään sellaista. Se onkin sama. Minä olin pahoillani, niin, todellakin pahoillani hänen takiansa.
Huomisaamu oli kaunis ja päiväpaisteinen. Aamiaisen jälkeen tuli sir Percival yläkertaan ja ilmoitti meille, että vaunut olisivat oven edessä neljänneksen yli 11; Lontooseen menevä juna pysähtyisi meidän asemallamme nimittäin parikymmentä minuuttia myöhemmin. Hän mainitsi lady Glydelle, että hänen täytyi mennä ulos, mutta lisäsi toivovansa, että hän joutuu takaisin, ennenkun lady Glyde matkustaa. Jos jokin odottamaton este pidättäisi häntä, tahtoi hän kumminkin mainita, että minun pitäisi seurata lady Glydeä asemalle ja pitää huolta siitä, että hän joutuisi ajoissa. Sir Percival antoi nämä määräyksensä varsin nopeaan ja käveli niitä antaessaan lakkaamatta edestakaisin huoneessa. Mylady seurasi häntä katseillaan, mutta hän ei kertaakaan katsonut myladyyn.
Vasta silloin kun hän aikoi lähteä puhui lady Glyde hänelle. Hän pysäytti sir Percivalin, tämän lähestyessä ovea, ojentamalla hänelle kätensä.
"Minä en tule näkemään sinua enää", sanoi hän lujalla äänellä. "Tämä on meidän jäähyväisemme — kenties ainaiseksi. Tahdotko koettaa antaa minulle anteeksi. Percival, yhtä varmasti kuin minä annan anteeksi sinulle?"
Sir Percivalin kasvot tulivat kalmankalpeiksi, ja suuret hikipisarat kohosivat hänen otsallensa. "Minä tulen takaisin", sanoi hän ja sulki oven niin nopeasti, kuin hänen vaimonsa jäähyväissanat olisivat ajaneet hänet ulos huoneesta.