Minä en ole koskaan pitänyt sir Percivalista — mutta tapa, jolla hän jätti myladyn, saattaa minut häpeämään, että minä olen syönyt hänen leipäänsä ja ollut hänen palveluksessaan. Ajattelin ensin lausua onnettomalle ladyraukalle muutamia kristillisiä lohdutussanoja; mutta oli jotakin hänen kasvoissaan, kun hän katsoi miehensä jälkeen tämän sulkiessa ovea, mikä sai minut vaikenemaan.
Määrättyyn aikaan ajoivat vaunut esille. Lady Glyde oli oikeassa — sir Percival ei tullut takaisin. Minä odotin häntä viime hetkeen saakka — ja odotin turhaan.
Ei mitään varmaa edesvastausta ollut minulla, mutta kumminkin tunsin minä mieleni levottomaksi. "Omasta, vapaasta tahdostaanhan", sanoin minä ajaessamme portista puistoon, "mylady matkustaa Lontooseen?"
"Minä tahdon matkustaa mihin tahansa," vastasi hän, "tehdäkseni lopun siitä kauheasta tuskasta, joka tällä hetkellä ahdistaa minua."
Minä tulin lopulta yhtä levottomaksi ja epävarmaksi neiti Halcombesta kuin hän itsekin. Uskalsin pyytää hänen kirjoittamaan minulle pari riviä Lontoosta, oliko kaikki hyvin, ja hän lupasi tehdä sen. — "Meillä on kaikilla ristimme kannettavana", lausuin minä hänen istuessaan hiljaa ja miettiväisenä. Hän ei vastannut mitään; hän näytti niin vaipuneen omiin mietteisiinsä, ett'ei voinut kuulla sanojani. "Pelkään myladyn nukkuneen huonosti viime yönä", jatkoin minä hetkisen kuluttua. "Niin", vastasi hän, "minua ahdistivat kamalat unet." — "Ahdistivatko, mylady?" Ajattelin hänen kertovan unensa, mutta ei, hänen seuraavat sanansa oli kysymys: — "Veittehän itse rouva Veseylle osoitetun kirjeen postiin?" — "Kyllä, mylady."
"Sanoiko sir Percival eilen, että kreivi Fosco tapaisi minua Lontoon asemalla?"
"Sanoi, mylady."
Hän huokasi syvään, kun minä sanoin tämän, ja oli sitten ääneti koko matkan.
Tultuamme asemalle oli meillä tuskin paria minuuttia jäljellä. Puutarhuri, joka oli ajajanamme, kantoi matkatarpeet minun ostaessani lippua. Kimeä vihellys kaikui juuri minun kiiruhtaessani myladyn luo asemasillalla. Hän katsoi minuun kummallisesti silmäten ja painoi kovasti kätensä sydäntään vasten, ikäänkuin äkkinäinen tuska tai kauhu olisi vallannut hänet tänä silmänräpäyksenä.
"Olisin toivonut, että Te olisitte matkustanut kanssani!" sanoi hän ja laski kätensä kiivaasti minun käsivarrelleni minun jättäessäni lippua hänelle.