Jos minulla olisi ollut aikaa siihen — jos minä olisin eilispäivänä tietänyt sen niin hyvin, kuin minä sen nyt tiesin, olisin minä järjestänyt asiat seuratakseni häntä, vaikkakin olisin menettänyt paikkani. Mutta nyt lausui hän toivomuksensa liian myöhään. Hän näytti itsekin sen huomaavan, ennenkun minä ehdin mitään selittää, eikä toistanut sanojansa. Juna tuli nyt asemasillan viereen. Hän antoi puutarhurille lahjan lapsille vietäväksi ja puristi minua kädestä yksinkertaisella, sydämmellisellä tavallaan, ennenkun hän astui vaunuun.
"Te olette ollut varsin ystävällinen minua ja minun sisartani kohtaan", sanoi hän. "Ystävällinen silloin, kun meillä ei ollut ketään muuta ystävää. Minä muistan kiitollisesti Teitä, rouva Michelson, niin kauan kun elän ja voin jotakin ihmistä muistaa. Hyvästi — Jumala siunatkoon Teitä."
Hän lausui nämä sanat sellaisella äänellä ja katseella, että minun silmäni kyyneltyivät — hän sanoi ne siten, kuin olisi hän ottanut jäähyväiset iäksi.
"Hyvästi, mylady", sanoin minä auttaessani häntä vaunuun ja koettaessani rohkaista hänen mieltään; "hyvästi lyhyeksi aikaa; koko sydämmestäni toivon, että kaikki tulee hyväksi ja onnelliseksi jälleen!"
Hän pudisti päätänsä ja värisi asettuessaan vaunuun. Ovi suljettiin. "Uskotteko Te uniin!" kuiskasi hän minulle vaunun ikkunasta. "Minä näin viime yönä sellaisia unia, joita en ole koskaan ennen nähnyt. Se kauhu, jonka ne herättivät minussa, ei tahdo poistua mielestäni." Juna vihelsi, ennenkun minä ennätin vastata, ja vaunu läksi liikkeeseen. Hänen kalpeat, hiljaiset kasvonsa kääntyivät minuun viime kerran; suruisella ja miettivällä ilmeellä katsoi hän minuun. Hän viittasi kädellään — en nähnyt häntä enää.
Noin kello 5 saman päivän iltapuolella istuin minä, lopetettuani ne taloustehtävät, joita nyt kasautui yhä enemmän minulle, aivan yksinäni huoneessani ja koetin rauhoittaa mieltäni lukemalla autuaan mieheni saarnoja. Ensi kertaa elämässäni en minä kumminkaan voinut kiinnittää ajatuksiani näihin hurskaisiin ja lohduttaviin sanoihin. Vakuutettuna siitä, että lady Glyden lähtö oli tehnyt mieleeni syvemmän vaikutuksen, kuin itse olin uskonutkaan, panin kirjan pois käsistäni ja läksin puutarhaan hieman kävelemään. Sir Percival ei ollut vielä tietääkseni palanut, ja minä voin siis epäröimättä kävellä siellä.
Kun minä kaarsin ohi asuinhuoneen yhden kulman ja pääsin siten vapaammin näkemään yli puutarhan, hämmästyin minä nähdessäni rouvashenkilön aivan hitaasti kävelevän käytävää pitkin selin minuun ja poimivan kukkia.
Lähestyessäni kääntyi hän ympäri. Veri pysähtyi suonissani. Vieras nainen oli rouva Rubelle.
Minä en voinut enempää liikkua kuin puhuakaan. Hän tuli luokseni yhtä huolettomasti kuin ennenkin kukkansa kädessä.
"Kuinka, rouvaseni, ettekö voi hyvin?" kysyi hän tyynesti.