"Oletteko täällä?" voin minä vihdoinkin sanoa. "Ettekö olekaan matkustanut Lontooseen — Cumberlandiin?"
Rouva Rubelle haisteli kukkiansa katsoessaan minuun ivallisesti ja säälivästi hymyillen.
"En," sanoi hän. "En ole ollenkaan lähtenyt Blackwater-Parkista."
Minä henkäsin ja rohkenin vielä tehdä yhden kysymyksen.
"Missä on neiti Halcombe?"
Tällä kertaa nauroi rouva Rubelle suoraan minulle vasten silmiä ja vastasi:
"Ei neiti Halcombekaan ole lähtenyt pois Blackwater-Parkista, rouvaseni."
Kuullessani tämän hämmästyttävän vastauksen kiitivät kaikki ajatukseni takaisin lady Glyden jäähyväisiin. Minä en voi sanoa, että se tapahtui itsenuhtelun tunteella — mutta kyllä tuntui minusta tällä hetkellä, että minä olisin halunnut antaa monen vaivaloisen vuoden säästöt, jos minä neljä tuntia aikaisemmin olisin tietänyt, mitä minä nyt tiesin.
Rouva Rubelle seisoi aivan ääneti ja levollisena ja järjesteli kukkakimppuansa, ikäänkuin odottaen, että minä ensin sanoisin jotakin.
Mutta minä en voinut lausua sanaakaan. Minä ajattelin lady Glyden murtunutta sielunvoimaa ja heikkoa terveyttä ja minä vapisin ajatellessani sitä hetkeä, jolloin se huomio, jonka minä olin nyt tehnyt, musertavalla painollaan lankeisi hänen päällensä. Pariksi minuutiksi mykistyin minä kerrassaan sääliväisyydestä sisarraukkoja kohtaan. Rouva Rubelle katsoi ylös kukkakimpustaan ja sanoi: "Tässä on sir Percival, rouvaseni, tullen juuri kävelymatkaltaan."