Läksin matkalleni — Laura Fairlien haudalle.
Oli hiljaisen syyspäivän iltapuoli, kun minä astuin junasta autiolle asemalle ja yksinäni kuljin jalkaisin hyvin tuttua tietä. Laskeuva aurinko loisti himmein valoin läpi ohuiden valkopilvien; ilma oli lämmin ja tyyni. Yksinäinen rauhaisa maisema oli kuin syksyn suloisen surumielisyyden hunnuttama.
Tulin kedolle; taaskin seisoin minä korkeimmalla kummulla ja silmäsin eteenpäin, pitkin polkua — — — Siinä oli hyvin tuttu puutarha kauniine puineen, tasainen, leveä ajotie, joka puoliympyrässä kaareutui asuinrakennuksen ympäri, ja Limmeridge-Housen korkeat, valkoiset muurit. Vaihtelevat ja epävarmat kohtalot, kaikki vaikeudet, jotka minä olin kestänyt monen kuukauden kuluessa — kaikki tämä häipyi ja kukistui tyhjäksi mielessäni. Minusta tuntui kuin olisi jalkani eilen viimeksi tallannut tätä tuoksuvaa kanervikkoista ketoa! Luulin voivani nähdä hänen tulevan vastaani sievät kasvonsa pikku olkihatun varjostamina, kevyessä, yksinkertaisessa kesäpuvussaan ja hyvin täytetty piirustuskirja kädessään.
Oi, kuolema, sinulla on otasi! Oi, hauta, sinulla on voittosi!
Käännyin sivulle; ja kaukana alhaalla ahtaassa laaksossa oli yksinäinen harmaakivinen kirkko. Siinä oli porraskäytävä, jossa olin odottanut valkopukuista naista; siinä hautausmaa kumpujen ympäröimänä; siinä lorisi puro välinpitämättömästi yli kivisen pohjansa. Ja siinä seisoi marmoriristi, lumivalkoisena ja kauniina, haudan yllä — tämän haudan, joka nyt kätki sekä äidin että tyttären. Menin sinne päin. Menin vielä kerran yli muurin matalalle kiviportaalle ja paljastetuin päin asetin minä jalkani pyhitetylle maalle. Lempeydelle ja hyvyydelle pyhitetylle; kunnioitukselle ja surulle pyhitetylle.
Pysähdyin jalustan eteen, josta risti kohosi. Sen toisella puolen, joka oli minua lähinnä, kohtasi silmiäni äsken hakattu kirjoitus — kovat, selvät, julmat, mustat kirjaimet, jotka kertoivat hänen elämästään, hänen kuolemastaan. Koetin lukea niitä. Luin hänen nimeensä asti. "Omistettu Lauran muistolle —". Lempeät, sinisilmät kyynelten täyttäminä; kaunis pää väsyneesti alas kumartuneena, viattomat jäähyväissanat, jotka kehottivat minua lähtemään hänen luotansa — oi, jospa minulla olisi ollut tätä onnellisempi muisto nähdessäni hänet viime kerran! — Sen muiston vein minä mukanani kaukaisiin maihin; sen muiston tuon minä takaisin palatessani hänen haudallensa!
Toisen kerran koetin minä nyt lukea muistokirjoitusta. Minä näin sen lopussa hänen kuolinpäivänsä ja sen yllä — — —
Sen yllä olivat sanat piirretty marmoriin ja niiden joukossa oli nimi, joka hämmensi minun ajatukseni hänestä. Menin ympäri toiselle puolen hautaa, jossa ei ollut mitään luettavana — ei mitään maallista halpamielisyyttä, joka tunkeutuisi hänen ja minun sieluni väliin.
Laskeusin polvilleni. Laskin käteni, laskin pääni suurta valkosta hautakiveä vasten ja suljin silmäni koko maailmalta, päivänvalolta ylläni. Oi, rakastettuni, sydämmeni saa puhua sinun sydämmellesi nyt! Vasta eilen me erosimme toisistamme — eilen minun silmäni näkivät viime kerran sinut. Rakkahani! Rakkahani!
* * * * *