Aika kului edelleen ja hiljaisuus lepäsi kuin syvä yö sen radalla.
Ensi ääni, joka häiritsi tätä taivaallisen rauhan hetkeä, oli kuin hiljainen kahina, humiseva tuuli hautausmaan ruohossa. Minä kuulin sen hiljaa lähenevän; lopuksi muuttui se — kuului askeleita, yhä lähempänä — nyt vaikeni se.
Katsoin ylös.
Aurinko oli laskemaisillaan. Pilvet olivat hajautuneet, ja vaipuva valo laskeusi kuin kultakimmellys kukkuloille. Päivän viime hetki oli kylmä ja selvä ja tyyni täällä kuolleiden hiljaisessa laaksossa.
Hautausmaalla, missä maa kohosi, näin minä kaksi naista seisovan laskeuvan auringon kirkkaan loisteen valaisemina. He katsoivat haudalle; he katsoivat minua siinä seisoessani.
He tulivat hieman lähemmäksi ja pysähtyivät taas. Heidän harsonsa olivat alaslasketut ja kätkivät minulta heidän kasvonsa. Mutta kun he olivat pysähtyneet nosti toinen heistä harsonsa. Hiljaisessa iltavalossa näin minä Marian Halcomben.
Mutta muuttuneena — niin muuttuneena, kuin monta vuotta olisi hävittäen mennyt ohi! Silmät olivat suuret ja villit ja tuijottivat minuun kummallisella kauhun ilmeellä. Muoto oli laiha ja kuihtunut. Kärsimys, pelko ja suru olivat kuin tulikirjaimilla piirretyt siihen.
Otin askeleen häntä kohden haudalta. Hän ei liikahtanut — hän ei puhunut. Hänen sivullaan seisova harsotettu nainen päästi heikon huudahduksen. Minä pysähdyin. Veri pakkautui sydämmeeni ja sanomaton pelko kävi läpi koko olentoni.
Harsotettu nainen jätti seuraajansa ja läheni hitaasti. Jäätyään yksin, seisoen liikkumatta puhui Marian Halcombe. Ääni oli hänen — minulle niin tuttu — se ei ollut muuttunut, kuten kauhistuneet silmät, kuihtuneet kasvot.
"Uneni! uneni!" kuulin minä hänen lausuvan hiljaisella äänellä keskellä juhlallista hiljaisuutta. Hän vaipui polvilleen ja kohotti ristiinpannut kätensä taivasta kohden, "Isä, anna hänelle voimaa. Isä, auta sinä häntä tänä vaikeana hetkenä."