Odotettuani muutamia minuutteja, saatettiin minut herra Kyrlen yksityiseen huoneeseen. Hän oli kalpea, laiha, hiljainen ja maltillinen mies, jolla oli huomaava katse, matala ääni ja varsin levollinen tapa puhua — ei, kuten olin luullut, erikoisen harras kuuntelemaan jokaista outoa, eikä helppo häiritä lainoppineessa levollisuudessaan.
Sopivampaa miestä minun tarkoituksiani varten olisi ollut vaikea löytää. Jos hän nyt päättäisi ja tämä päätös olisi meille suotuisa, niin olisi asiammekin tästä hetkestä kuin voitettu.
"Ennen kun minä lausun mitään siitä asiasta, joka on minut saanut tulemaan tänne", sanoin minä, "täytyy minun ilmoittaa, että se tulee vaatimaan Teiltä runsaasti aikaa."
"Minun aikani on neiti Halcomben käytettävissä", vastasi hän. "Kaikissa hänen asioissaan on liikekumppanini pyytänyt minun olemaan hänen sijaisenaan ei ainoastaan lakimiehenä, vaan myöskin ystävänä."
"Sallitteko minun kysyä, onko herra Gilmore Englannissa?"
"Ei, hän oleskelee edelleen sukulaistensa luona Saksassa. Hänen terveytensä on parantunut, mutta hänen palaamisensa aika on vielä epävarma."
Lausuessamme näitä valmistavia sanoja oli hän selaillut paperejansa, jotka hänellä oli edessään, ja otti esille niiden alta sinetityn kirjeen. Minusta näytti, että hänen aikomuksensa oli antaa se minulle; hän muutti kumminkin nähtävästi mieltään, pani sen eteensä pöydälle, oikaisihe tuolissa ja odotti ääneti, mitä minun piti sanoman.
Tuhlaamatta aikaa joihinkin turhanpäiväisiin sanoihin aloin minä heti kertomustani ja kuvasin hänelle avomielisesti ne tapahtumat, jotka edellä ovat esitetyt.
Minun harvinainen kerrottavani tempasikin hänet kuivasta lakimiehen mielentyyneydestä. Epäillyksen ja ihmettelyn ilmaisut, joita hän ei voinut pidättää, keskeyttivät minua useampia kertoja. Minä jatkoin kumminkin loppuun asti ja kysyin häneltä pelottomasti:
"Mitä Te ajattelette tästä, herra Kyrle?"