Ei ole mitään, joka esittäisi ihmisten ilkeän itsekkäisyyden niin voimakkaassa valossa, kuin tapa, jolla kaikkien yhteiskuntaluokkain naimisissa-olevat ihmiset kohtelevat naimattomia. Kun on näyttäytynyt kyllin kohtuulliseksi ja itsensä-kieltäväksi ollakseen omalla perheellä lisäämättä jo liikaväestön rasittamaa yhteiskuntaa, niin valitsevat naineet ystävät, jotka eivät ole olleet yhtä vaatimattomia ja itsensä-kieltäviä, mitä ihmisvihollisimmalla tavalla naimattoman uskottuna ottamaan osaa heidän perheellisiin huoliinsa ja ystävänä suojaamaan kaikkia heidän lapsiansa. Miehet ja vaimot puhuvat avioliiton huolista — vanhat pojat ja vanhat, naimattomat tädit saavat kantaa ne. Kuinka on esimerkiksi minun laitani? — Olin kyllin viisas jäädäkseni naimattomaksi; rakas veljeni, Philip, oli tyhmä mennäkseen naimisiin. Mitä tekee hän tuntiessaan olevansa valmis kuolemaan. Niin, hän jättää tyttärensä minulle. Hän on sievä tyttö — vastuu tulee siis varsin vaivaloiseksi. Miksi juuri panna se minun hartioilleni? Siksi, että minä poikamiehenä olen velkapää vapauttamaan naineet sukulaiseni kaikista heidän huolistaan. Minä teen parhaani täyttääkseni sen vastuunalaisuuden, jonka minun veljeni on suvainnut asettaa minulle — sanomattomain rettelöimisten ja vaikeuksien jälkeen naitan minä veljentyttäreni miehelle, jonka isä on valinnut hänelle. Hän ei tule toimeen miehensä kanssa, ja vastenmielisiä suhteita on seurauksena. Mihin ryhtyy hän nyt näiden ikävyyksien johdosta? Niin, hän siirtää ne minulle. Ja miksi? Niin, siksi, että minä viattoman poikamies-ominaisuuteni takia olen velvollinen kantamaan kaikkien naineiden sukulaisteni vastoinkäymiset. Surkuteltava poikamiehen asema! Surkuteltava ihmiskunta!
Tarvitsen tuskin sanoa, että Marianin kirje sisälsi uhkauksen minua vastaan. Kaikki ihmiset vihaavat minua. Kaikkien kauhujen pitäisi kohdata minun valittua päätäni, jos minä epäilisin antaa Limmeridge-Housen turvapaikaksi veljentyttärelleni ja hänen surulliselle kohtalollensa. Otin kumminkin vapauden epäröidä hieman.
Olen maininnut pitäneeni tähän asti sääntönä myöntyä kaikkiin Marianin päähänpistoihin välttääkseni vastenmielisyyksiä. Mutta tässä tapauksessa olivat seuraukset, joita voitiin odottaa hänen varsin ajattelemattomasta ehdotuksestaan, sellaisia, että minun täytyi miettiä hieman asiaa. Jos minä antaisin Limmeridge-Housen pakopaikaksi lady Glydelle, niin mitä varmuutta olisi minulla siitä, ett'ei sir Percival seuraisi häntä, raivoisan vihaisena minulle siitä, että minä olen ottanut hänen vaimonsa suojelukseeni? Minä näin sotkeutuvani sellaiseen vaikeuksien ja ikävyyksien labyrinttiin, jos minä suostuisin tähän pyyntöön, että päätin miettiä tarkoin asiaa. Minä kirjoitin siis Marianille pyytääkseni häntä — hänellä kun ei ollut miestä kieltämässä — saapumaan itse luokseni saadakseni neuvotella hänen kanssaan asiasta. Jos hän silloin minun tyytyväisyydekseni voisi kumota minun vastaväitteeni, vakuutin minä hänelle suurimmalla mielihyvällä tahtovani vastaanottaa suloisen Lauramme, vaan ei muutoin.
Minä huomasin kyllä luonnollisesti varsin hyvin, että nämä minun alkamani neuvottelut päättyisivät luultavasti siihen, että Marian tulisi tänne ja paukauttaisi ovia siveellisen suuttumuksensa purkaantuessa. Jos minä taas menettelisin hänen toivomuksensa mukaisesti, niin tulisi luultavasti sir Percival paukuttamaan ovia siveellisen suuttumuksen purkaantuessa, ja kahdenlajisesta suuttumuksesta ja kahdesta erilaatuisesta menettelystä paukuttaa ovia katsoin minä edullisemmaksi Marianin — koska minä olin tottunut siihen. Kirjoitin siis hänelle palaavassa postissa. Siten voitin minä ainakin aikaa — ja eikö se ollut jo hyvä asia alkaakseni?
Kun minua hermokipu oikein ahdistaa — ja sitä se teki Marianin kirjeen johdosta — tarvitsen minä aina kolme päivää toipuakseni. Minä olin liian rohkea toiveissani uskoessani saavani kolmen päivän levon. Luonnollisesti petyin minä siinä uskossa.
Kolmannen päivän posti toi varsin nenäkkään kirjeen eräältä minulle aivan tuntemattomalta henkilöltä. Hän esitti itsensä meidän rakkaan, itsepäisen, vanhan Gilmoremme asianajajakumppaniksi — ja hän kertoi minulle äskettäin postissa saaneensa kirjeen, jonka osoitekirjoitus silminnähtävästi oli neiti Halcomben käsialaa. Avattuaan kirjekuoren oli hän suurimmaksi kummastuksekseen löytänyt vain kirjoittamattoman paperiarkin. Tämä seikka näytti hänestä niin epäilyttävältä — luonnollisesti tuntui hänen lakimiesmielestään kuin olisi petos tehty — että hän heti oli kirjoittanut neiti Halcombelle, mutta ei ollut saanut vastausta palaavassa postissa. Sen sijaan, että hän tässä vaikeudessa olisi käyttäytynyt kuin järkevä mies ja antanut asian mennä menoansa, tekee hän sen tyhmyyden, että rupeaa ahdistamaan minua häikäilemättömillä kysymyksillään, tiesinkö minä mitään. Hiidenkö lailla minä tietäisin koko jutusta? Ja miksi häiritä minuakin? Minä huomautin hänelle tästä vastauksessani. Se oli minun hiotuimpia kirjeitäni. Minä en ole kyhännyt mitään sitä purevampaa sen jälkeen, kun minä kirjallisesti erotin tuon varsin kiusaavan henkilön, herra Walter Hartrightin.
Kirjeeni teki toivotun vaikutuksen. Asianajaja ei hiiskunut sen jälkeen mitään.
Kenties ei mitään muuta voinut odottaakaan. Sen sijaan oli kummallista, ett'ei mitään kirjettä tullut Marianiltakaan eikä mitään merkkiä huomattu siitäkään, että hän itse saapuisi pian tänne. Hänen odottamaton jäämisensä teki minulle sanomattoman hyvää. Oli niin rauhoittavaa, niin sanomattoman mieluista toivoa — kuten minä luonnollisesti toivoinkin — että naimisissa olevat sukulaiseni olivat suosiolla keskenään sopineet. Viiden päivän häiritsemätön lepo, viisi päivää poikamieselämän siunattua rauhaa toivutti minut entiselleen. Kuudentena päivänä — joko heinäkuun viidentenätoista tai kuudentenatoista — tunsin itseni kyllin virkeäksi haettaakseni valokuvaajan ja pannakseni hänet työhön jäljentämään kalliita taideaarteitani, jotka minä, kuten ennen olen maininnut aion lahjoittaa jalostaakseni makua tällä barbaarisella maaseudulla. Olin juuri lähettänyt hänet työhön ja alkanut puhdistaa rahoja, kun Louis aavistamatta saapui huoneeseen kortti kädessään.
"Onko nyt taas nuori naishenkilö?" kysyin minä. "Hän ei saa tulla sisään. Heikon terveydentilani takia on minusta vastenmielistä nähdä tuollaisia nuoria henkilöitä. Sano, etten ole kotona."
"Tällä kertaa on tulija herra, sir."