Huomasin hänen olevan levottoman, koska ne tapahtumat, jotka minä juuri olin saanut kuulla, olivat ehkässeet häntä saamasta niitä erikoisia tietoja, jotka neiti Halcombe oli uskonut kreivittären esitettäväksi. Hän pelkäsi näiden tietojen olevan suuriarvoisia hänen emäntänsä onnelle. Hänen pelkonsa sir Percivalia kohtaan oli estänyt hänet menemästä myöhään illalla Blackwater-Parkiin ottaakseen selvää niistä, ja neiti Halcomben ankara kehoitus, ett'ei hän millään ehdolla laiminlöisi huomisaamun junaa, oli ehkässyt häntä viipymästä seuraavaan päivään. Hän toivoi hartaasti, ett'ei tuo hänen onneton pyörtymisensä saisi aikaan niin pahoja seurauksia, että hänen hyvä emäntänsä katsoisi hänen laiminlyöneen tai olleen huolimattoman, ja hän tahtoi nöyrästi pyytää minun neuvoani, pitäisikö hänen kirjoittaa neiti Halcombelle, kertoa hänelle, kuinka oli käynyt ja pyytää kirjallisesti kysymyksessä olevia tietoja. Jätän tämän yksinkertaisen lörpötyksen enemmittä selityksittä. Minua on kehoitettu kirjoittamaan se. Niin kohtuuttomalta kuin saattaa kuuluakin, on kumminkin ihmisiä, jotka panevat enemmän painoa siihen, mitä veljentyttäreni kamarineito sanoi tässä tilaisuudessa minulle, kuin mitä minä sanoin hänelle. Hassu erehdys, kunniani kautta!
"Olisin hyvin kiitollinen, sir, jos Te hyväntahtoisesti tahtoisitte neuvoa minua, mitä minun pitäisi tehdä", huomautti nuori nainen.
"Antakaa nyt asian olla, niinkuin se on", sanoin minä ja koetin sovittaa esitystapaani kuulijani ymmärryksen mukaan. "Minä annan asian aina olla, niinkuin se on. — Onko vielä mitään?"
"Jos Teidän mielestänne, sir, kirjoittaessani tekisin liian vapaasti, niin en mistään hinnasta maailmassa tahtoisi kirjoittaa. Mutta minä toivon niin hartaasti kaikin tavoin uskollisesti palvella emäntääni —"
Alempaan luokkaan kuuluvat ihmiset eivät koskaan käsitä milloin taikka kuinka heidän on poistuttava huoneesta. He odottavat aina, että heitä paremmat henkilöt auttaisivat heidät ulos. Minä arvelin nyt jo olevan oikean ajan auttaa ulos tuo nuori henkilö. Se onnistui kahdella hyvin sopivalla sanalla:
"Hyvää huomenta!"
Jotakin oli tämän kummallisen tytön sisä- tai ulkopuolella, joka narisi minun sanoessani tätä. Louis, joka katseli häntä (sitä minä en tehnyt), sanoo että hänen niiatessaan narisi. Varsin merkillistä! Oliko se hänen kenkänsä, kureliivinsä vai polvensa? Louis luulee hänen kureliivinsä narisseen. Todellakin varsin ihmeellistä!
Niin pian kuin minä jäin yksin, nukuin minä hetkisen — minä tarvitsin todellakin levätä. Herättyäni muistin minä kalliin Marianin kirjeen. Jos minä olisin voinut aavistaa sen sisällön, en minä varmaankaan olisi avannut sitä. Mutta kun minä onnettomuudekseni en vähintäkään epäillyt, luin minä kirjeen. Seuraus oli sietämätön hermokipu koko päiväksi.
Minulla on luonnostaan mukautuvaisin luonne maailmassa — minä unhotan mielelläni toisten itsevanhurskauden enkä anna minkään loukata itseäni. Mutta, kuten minä jo olen huomauttanut, on raja minunkin kärsivällisyydelläni. Minä panin pois Marian kirjeen ja uskoin olevani — uskoin todellakin olevani arvottomasti kohdeltu mies.
Minä toivon saavani huomauttaa. Luonnollisesti koskee huomautus kysymyksessä-olevaa ikävää asiaa — muutoin en olisi sallinut tulla sen tähän paikkaan.