"Niin. Sir Percival Glyden."
Sydämmeni sykki kovasti — uskoin nyt saaneeni johtolangan käteeni. Kuinka vähän minä vielä tunsinkaan sen labyrintin harhakäytäviä, joka vielä kauan aikaa eksyttäisi minua!
"Asuiko sir Percival teidän läheisyydessänne siihen aikaan?" kysyin minä.
"Ei, herra; hän tuli joukkoomme muukalaisena. Hänen isänsä oli vähää ennen kuollut ulkomaalla. Minä muistan, että hänellä oli surupuku. Hän oli ottanut huolen siinä pienessä, joen varrella olevassa ravintolassa, jossa matkustavat herrat tavallisesti asuivat tultuaan kalastamaan. Hänen tultuaan ei juuri kukaan kiinnittänyt erikoista huomiota häneen — olihan tavallista, että ylhäiset herrat siihen aikaan matkustivat kaikista osista Englantia kalastamaan joessamme."
"Tuliko hän paikkakunnalle, ennenkun Anna oli syntynyt?"
"Tuli, herra. Anna syntyi heinäkuussa 1827 — ja minun muistaakseni tuli hän huhtikuun lopussa tai toukokuun alussa."
"Eikö rouva Catherickään tuntenut häntä?"
"Niin luulimme me ensin, herra. Mutta kun sattui tuo surullinen tapahtuma, ei kukaan uskonut heidän olevan tuntemattomia toisilleen. Minä muistan vielä kaikki tyyni niin selvästi, kuin se olisi eilen tapahtunut. Catherick tuli eräänä yönä meidän puutarhaamme ja herätti meidät heittämällä kourallisen hiekkaa ikkunaa vasten. Me kuulimme hänen pyytävän miestäni taivaan tähden tulemaan puhumaan hänen kanssaan. He seisoivat sitten kauan portailla ja keskustelivat. Kun mieheni tuli takaisin, oli hän kovin pahoilla mielin. Hän istuutui minun vuoteeni ääreen ja sanoi minulle: 'Lizzie! Minä uskoin aina, että rouva Catherick oli huono nainen ja että heidän avioliittonsa päättyisi onnettomasti — pelkään kovin, että loppu on tullut. Catherick on löytänyt koko joukon hienoja, pitsireunaisia nenäliinoja, kaksi sormusta ja uuden kultakellon perineen kätkettyinä vaimonsa piironkiin — kaikki koristeita, joita ei kukaan muu kuin ylhäinen nainen voi omata — eikä hän tahdo sanoa miehelleen, kuinka hän on kaikki nämä saanut.' — 'Luuleeko Catherick, että hän on varastanut ne?' kysyin minä. — 'Ei', vastasi hän, 'varkaus on jo paha teko, mutta tässä on kumminkin luultavasti vielä pahempi — hän ei ole ollut tilaisuudessa varastamaan sellaisia kalleuksia, eikä hänellä kaikissa tapauksissa ole taipumusta varastamaan, vaikka hän olisi ollut tilaisuudessakin. Ei, ne ovat hänelle annettuja lahjoja, Lizzie — hänen oma nimensä on kaiverrettu kelloon — ja Catherick on nähnyt hänet ottavassa keskustelussa, joka ei sovellu naimisissa olevalle naiselle, tuon surupukuisen vieraan herran — sir Percival Glyden kanssa. Älä puhu mitään tästä asiasta — minä olen hetkiseksi rauhoittanut Catherickiä. Minä olen pyytänyt hänen pitämään kielensä kurissa, mutta silmänsä ja korvansa auki, ja sitten olemaan kärsivällinen pari päivää, kunnes hän on ehtinyt oikein varmistua asiasta.' — 'Minä luulen, että te molemmat olette väärässä', sanoin minä. On aivan mahdotonta, että rouva Catherick, joka täällä on sekä kunnioitetussa että hyvinvoivassa asemassa, antautuisi tekemisiin sellaisen vieraan kuin sir Percival Glyden kanssa.' — 'Niin, niin', sanoi mieheni, mutta onkohan sir Percival hänellekin tuntematon! Sinä unhotat, miten hän lopulta tuli Catherickin puolisoksi. Hänhän kosi pian sanoen itse annettuaan ensin Catherickille useamman kerran rukkaset. On ollut huonoja naisia ennen häntäkin, Lizzie, jotka ovat käyttäneet heitä rakastavista kunnon miehistä saavuttamaa valtaansa keinona pelastaakseen maineensa — ja minä pelkään pahoin, että tämä rouva Catherick on pahin heistä. Saammepa nähdä', sanoi mieheni, 'saammepa nähdä!' — ja ennenkun kaksi päivää oli kulunut, saimmekin nähdä, kuinka kävi."
Rouva Clements vaikeni muutamia silmänräpäyksiä, ennenkun hän jatkoi kertomustaan. Tällä aikaa aloin minä epäillä, mahtoikohan se tieto, jonka minä olin saamaisillani, todellakin johdattaa minua läpi sen labyrintin, minkä minä olin ottanut tutkiakseni. Olikohan tämä jokapäiväinen — liiankin jokapäiväinen juttu miehen petollisuudesta ja naisen heikkoudesta avaimena sen salaisuuden paljastamiseen, joka uhkaavana riippui sir Percivalin elämän yllä.
"No niin, herra, Catherick seurasi mieheni neuvoa ja odotti", jatkoi rouva Clements, "ja kuten minä äsken sanoin, ei hänen tarvinnut odottaa kaukaa. Toisena päivänä tapasi hän vaimonsa ja sir Percivalin tuttavallisesti kuiskaillen keskustelemassa kirkkomaalla sakariston vieressä. Uskon heidän katsoneen tämän paikan viimeiseksi maailmassa, josta jokin ihminen voisi etsiä heitä — siksi olivat he siellä. Sir Percival, joka näytti varsin hämmentyneen ja nolostuneen, puolusti itseään niin epämääräisin sanoin, että Catherick-raukka, jonka kiivaasta luonnosta olen jo maininnut Teille, kerrassaan raivostui ja löi häntä. Hän ei kuitenkaan — ikävä kyllä — ollut yhtä vahva kuin se mies, joka oli loukannut häntä, vaan sai julmasti selkäänsä ja joutui pahoinpidellyksi naapuriensa nähden jotka heidän kiistansa kuullessaan olivat juosseet erottamaan heitä. Kaikki tämä tapahtui illalla ennen yön tuloa. Kun mieheni meni Catherickin luo, oli tämä poistunut — ei kukaan tietänyt mihin. Ei kukaan ihminen nähnyt häntä sittemmin paikkakunnalla. Hän näytti silloin liian hyvin ymmärtävän, mikä halpamainen vaikutin hänen vaimollaan oli ollut mennessään naimisiin hänen kanssaan ja hän tunsi liian katkeraa suuttumusta onnettomuudestaan ja häväistyksestään varsinkin tuon tapauksen jälkeen hänen ja vapaaherran välillä. Seurakunnan pastori painatti sanomalehteen kehotuksen, jossa pyysi häntä tulemaan takaisin vakuuttaen, ett'ei hän menettäisi virkaansa eikä ystäviänsä. Mutta Catherick oli liian ylpeä — sanoivat muutamat — hänellä oli liian paljon sydäntä, luullakseni, herra, tahtoakseen nähdä naapurejaan ja oleksia enempää paikkakunnalla, jossa hän oli kokenut sellaisen onnettomuuden. Mieheni sai tietoja häneltä hänen poistuessaan Englannista ja vielä kerran, kun hän oli matkustanut Amerikaan ja kaikki onnistui hänelle hyvin. Siellä elää hän vieläkin, mikäli minä tiedän, mutta ei kukaan täällä hänen vanhassa isänmaassaan — hänen ilkeä vaimonsa vähimmin kaikista — koskaan saane nähdä häntä."