"Kuinka kävi sitten sir Percivalin kanssa?" kysyin minä. "Oliko hän vielä kauan paikkakunnalla?"
"Oh, ei, herra; se olisi ollut hänestä liian vaikeaa. Samana iltana, kuin tämä ikävä tapaus sattui, kuuli joku hänen kiihkeästi riitelevän rouva Catherickin kanssa — ja huomisaamuna meni hän matkoihinsa."
"Entäs rouva Catherick? Varmaankaan ei hän voinut jäädä ihmisten joukkoon, jotka kaikki tunsivat hänen huonon käytöksensä?"
"Hän jäi, herra. Hän oli kyllin kova ja sydämmetön uhmatakseen naapuriensa halveksumista. Hän selitti jokaiselle, papista alkaen, että hän oli onnettoman väärinkäsityksen uhri ja ett'eivät kaikki paikkakunnan juorukielet voisi ajaa häntä pois, ikäänkuin hän olisi jonkun pahan tehnyt. Niin kauan kuin minä olin siellä, asui hän vanhassa Welminghamissa, ja minun lähdettyäni pois, kun uusi kaupunki perustettiin ja kaikki sen arvossa-pidetyt asukkaat alkoivat muuttaa sinne, muutti hän myöskin, ikäänkuin hän olisi ottanut tehtäväkseen elää heidän joukossaan häpeänä ja tahrapilkkuna viimeiseen saakka. Hän elää siellä vieläkin ja aikoo niin tehdä kuolemaansa asti kaikesta huolimatta."
"Mutta millä hän on elänyt näinä menneinä vuosina?" kysyin minä.
"Tahtoiko ja voiko hänen miehensä auttaa häntä?"
"Hän sekä tahtoi että voi, herra", sanoi rouva Clements. "Toisessa, minun kunnon miehelleni lähettämässään kirjeessä mainitsi hän, että hänen vaimonsa oli kantanut hänen nimeään ja elänyt hänen talossaan, ja niin syyllinen kuin tuo vaimo olikin, ei hän kumminkaan tarvitsisi kävellä kerjäläisenä kaduilla. Hän kykeni antamaan pienen vuotuisen avustuksen hänen ylläpidokseen, jonka vaimo vuosineljänneksittäin saisi nostaa eräästä nimitetystä konttoorista Lontoossa."
"Ottiko hän vastaan tämän avun?"
"Ei shillingiäkään siitä, herra. Hän ei sanonut koskaan tahtovansa olla kiitollisuuden velassa Catherickille leipäpalasta tai vesipisarasta, vaikka hän eläisikin sata vuotta. Ja hän on pitänyt lupauksensa siitä lähtien. Kun minun rakas mieheni kuoli ja jätti kaikki, mitä hänellä oli minulle, sain minä myöskin Catherickin kirjeet käsiini, ja minä pyysin rouva Catherickiä sanomaan minulle tarvitsiko hän jotakin. Ennen saakoon koko Englanti tietää, että minä kärsin nälkää, kuin minä tunnustaisin puutettani Catherickille tai jollekin hänen ystävälleen. Olkoon se vastaukseni ja ilmoittakaa se hänellekin, jos hän joskus vielä kirjoittaa."
"Luuletteko hänellä itsellään olleen rahoja?"
"Varsin vähän, tuskinpa ollenkaan, herra, Sanottiin — ja täydellä syyllä, pelkään minä — että hän sai varansa salaa sir Percivalilta."