Komisaarin käsitys Stensonista muuttui jumaloimiseksi. Hän ilmaisi hänelle kunnioituksensa. Hänen kynänsä kirjoitti ahneesti jokaisen sanan, minkä innottunut olento lausui. Kun innotuksen lähde ehtyi, kääntyi Stenson minun puoleeni tavallinen läpitunkematon, syvästi kunnioittava ilme kasvoissaan.
"Menenkö kotiin nyt, Sir Marcus, tai tarvitsetteko minua vielä?"
Pyysin häntä menemään. Hän meni. Komisaari hymyili iloisesti. "Nyt saattaa asiamme edistyä", hän sanoi. "Ikävä vain, ettemme voi saada käsiimme herra — herra Pasqualea (hän loi silmäyksen muistiinpanoihinsa). Hänestä meillä saattaisi olla suurta hyötyä."
Hän nousi paikaltaan. "Luullakseni me hyvin pian löydämme tämän nuoren neidin jäljet. Näin tarkka henkilökuvaus on verrattoman arvokas."
Hän ojensi minulle painetun kaavakkeen, jonka hän oli täyttänyt. Epätoivostani huolimatta minun melkein täytyi nauraa miehen typerälle uskolle, että nämä kuivat tilastolliset tiedot, jotka olisi voinut sovelluttaa viiteensataantuhanteen nuoreen lontoolaiseen naiseen, jollakin tavoin saattaisivat antaa Carlottan takaisin.
"Tämä kaikki on kyllä hyvä", minä sanoin, "mutta ensimäinen tehtävämme on nyt pidättää se turkkilainen piru."
"Voitte olla varma siitä, että me heti ryhdymme tutkimaan asiaa", hän sanoi.
"Ja mitä minä voin tehdä sillä aikaa?"
"Teette parhaiten, Sir Marcus", hän vastasi, "jos menette kotiin ja jätätte koko asian meidän huoleksemme. Niin pian kuin vain saamme tietää jotakin, ilmoitamme heti teille."
Hän kumarsi kohteliaasti jäähyväisiksi. Muutaman sekunnin kuluttua olin taas ulkona syysiltapäivän harmaudessa ja kävelin pitkin Thamesin rantaa kuin kadotettu sielu Flegethonin partailla. Minusta tuntui, kuin en olisi koskaan nähnyt aurinkoa, kuin en koskaan enää saisi nähdä aurinkoa.