Minä sanoin: "Olen koko iltapäivän käyttäytynyt inhottavan itsekkäästi,
Judith. Enhän aavistanutkaan. Tietysti ymmärrän."
"Ellet sinä sitä tekisi, olisivat meidän asiamme mahdottomalla kannalla."
"Ole rauhallinen", sanoin hiljaa ja suutelin hänen kättään.
Minä astuin hänen elämäänsä, kun hän katsoi sen olevan ohitse — hän oli silloin kaksikymmentäkahdeksan vuotta vanha — ja kärsivällisesti tyytyi elämään haudattuna pieneen roomalaiseen täyshoitolaan. Kuinka kauan tätä kärsivällisyyttä olisi kestänyt, sitä en voi sanoa. Jos olosuhteet olisivat olleet toisenlaiset, mitä silloin olisi tapahtunut? sellainen kysymys on kaikista kysymyksistä turhin. Se mikä todella tapahtui oli, että me molemmat tuuliajolla olevat ihmisraukat jouduimme yhteen ja sitten jatkoimme yhdessäoloa, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei ollut mitään voimia meitä erottamassa. Hän ei enää välittänyt hitustakaan yhteiskunnan hyväksymisestä; hyvän maineensa hän jo aikoja sitten oli katsonut olleeksi ja menneeksi; ja minä, joka olin yksin ja ilman ystäviä harmaassa maailmassa, miksi minä olisin hylännyt ainoan ystävällisen käden, joka minulle tarjottiin? Niinkuin iltapäivällä sanoin hänelle: Minkätähden hyvä Jumala ei meitä hyväksyisi? Sen kohteliaisuuden olen valmis suomaan hänelle, että luulen häntä jalomieliseksi Jumalaksi.
Kun minusta yhtäkkiä tuli rikas, huomautti Judith: "Minä olen iloinen, etten ole vapaa. Jos olisin vapaa, tahtoisit sinä mennä naimisiin minun kanssani, ja siitä seuraisi vain onnettomuutta."
Miten viisaasti ja järkevästi tuo rakas pieni olento asioita punnitsee! Kuka olisi pakottanut minua tarjoamaan hänelle avioliittoa — mutta jos hän olisi suostunut tarjoukseeni, olisi koko juttu vain johtanut kurjuuteen.
Avioliitossa on kaksi puolta. Toiselta puolen se voi olla yhteiskunnallinen sopimus, jonka mukaan toinen asianosainen saa tukea ja turvaa, elatuksen, yhteiskunnallisen aseman ja kaikenlaista muuta, toinen taas toisenlaisia etuja. Tai sitten avioliitto voi olla kahden olennon ainoa mahdollinen olemusmuoto, joiden intohimoinen keskinäinen rakkaus vaatii, että molempien elämät täydellisesti sulavat yhteen yhdeksi yhteiseksi elämäksi. No — niin pitkälle minä en koskaan ole joutunut, ja koska minulta puuttuu temperamenttia (Jumalan kiitos) en luultavasti koskaan joudukaan. Sitä myrskytuulta, jota sellainen edellyttää, minä pelkään yhtä suuresti kuin lontoolaista sesonkia tai kuohuavaa merta. Luin kerran saksalaisella hautausmaalla seuraavan hautakirjoituksen: "Minä herään, oi Kristus, kun Sinä kutsut minua; mutta anna minun nukkua kotvasen aikaa, sillä minä olen hyvin väsynyt!" Minusta tuntuu, että minun itseni ja tuon kuolleen miehen välillä olisi voinut syntyä harras ystävyys. Hän rakasti niinkuin minäkin viileää hiljaista siimestä, mutta ei saanut nauttia sitä täällä maan päällä. Minä en ehkä koskaan saavuta kaihoamaani rauhaa, mutta missään tapauksessa ei mikään nainen saa mullistaa koko elämääni. Mitä nyt taas sellaiseen avioliittoon tulee, joka on yhteiskunnallinen sopimus, niin en pyydä parempaa emännöitsijää kuin Antoinette, ja koska päivällispöytäni ääressä ei koskaan ole vieraita, ei siinä myöskään tarvita emäntää; enkä minä tunne mitään erityistä halua kartuttaa ihmiskuntaa. "Jos lasten hankkiminen maailmaan olisi pelkkä järjen toimitus", sanoo Schopenhauer, "tokkohan ihmiskunta kauankaan eläisi? Eiköhän ihminen pikemmin tuntisi niin paljon myötätuntoa tulevaa sukupolvea kohtaan, että hän säästäisi siltä olemassaolon taakan? Tai ettei hän ainakaan ottaisi vastuulleen sitä, että kylmäverisesti laskisi tämän taakan sen hartioille." Jos sovinnaisavioliiton kautta hankkisin lapsia maailmaan, laskisin kylmäverisesti elämäntaakan heidän hartioilleen. Olen samaa mieltä kuin Schopenhauer.
Ja miten hirveästi sellainen avioliitto kahlehtisi vapauttani! Lähimmässä läheisyydessäni — sekä ruumiillisesti että henkisesti — minulla sadankahdeksankymmenenkuuden tunnin aikana viikossa (ja jokainen tunti olisi täynnä pakollista velvollisuuksienvaihtoa ja kaikenlaisia uhrauksia) pitäisi olla olento, joka ei olisi ajatusteni tosi veli eikä unelmieni sisar — ei, ei koskaan! Ei koskaan maailmassa!
Judith on verraton nainen, mutta hän ei ole minun ajatusteni veli eikä minun unelmieni sisar; enkä minä hänen.
Mutta se toveruus, jonka hän minulle tarjoaa, on minulle kuin ruoka ja juoma, ja minun ystävyyteni taas tyydyttää jotakin hänen luonteensa tarvetta. Ja näin suhteemme tuottaa meille kumpaisellekin hyötyä.