"Tee se sitten omalla tavallasi, ole hyvä", sanoi hän tyynesti ja ojensi minulle leivän sekä veitsen.
Minä tein sen omalla tavallani ja leikkasin haavan sormeeni.
"Hemmetin veitsi!" minä huudahdin. "Mutta niin se joka tapauksessa on tehtävä."
Judith ei sanonut mitään, sitoi vain haavani ja alkoi jälleen leikata leipää. Mutta hänen hymynsä oli kiusoittelevaa.
"Ja koko tällä ajalla", sanoin puoli tuntia myöhemmin, "et ole maininnut, minne aiot lähteä."
"Parisiin. Aion mennä tervehtimään Delphine Carrèrea."
"Minä olin kuulevinani, että tahdoit olla yksin."
Olen tavannut Delphine Carrèren — kunnon nainen, jos kukaan, ja maailman uskollisin sielu, ainoa Judithin entisistä ystävättäristä, joka ei hitustakaan ole välittänyt siitä, että Judith on menettänyt hyvän maineensa (kuka tiesi, eikö rakas, kultasydäminen Delphine ehkä ole saman kohtalon alainen!), mutta ei päähäni juuri ole pälkähtänyt, että Delphinen koti olisi oikea paikka sille, joka haki luostarimaista yksinäisyyttä ja rauhaa. Mutta Judith selitti asian.
"Delphine maalaa aamusta iltaan ja huvittelee illasta aamuun. Minä en mitenkään voi häiritä häntä hänen atelierissaan, hänenhän täytyy olla hyvin ankarassa työssä — enkä taas millään muotoa aio ottaa osaa hänen huveihinsa. Siten saan olla yöt päivät rauhassa ja kenenkään häiritsemättä."
En sanonut mitään, mutta olen kuitenkin jokseenkin varma, että Judith, koska hän on Judith, on ottava osaa iloisen Parisin huvituksiin. Hän puhuu aivan teeskentelemättä, suoraluontoisempaa naista ei ole olemassa maan päällä — mutta hän pettää itsensä. Hänen mietiskeleväinen ja yksinäisyyttä janoava minänsä istui tällä hetkellä tuolin käsipuulla ja poltti paperossia nauttien silminnähtävästi niistä antimista, joita tämä maailma tarjoo. Sininen savu, joka kiemurteli hänen vaaleassa tukassaan, muistutti — sanoin sen hänelle tyytyväisen miehen veltosti mietiskeleväiseen tapaan — suitsutusta, joka kohoaa pyhimyksen sädekehän läpi. Hän kysyi muka levottomana, eivätkö henkilöt kykenisi mahdollisesti vuotamaan kuiviin veren mukana, jota tuli haavottuneesta sormestani. Ei, minä olen vakuutettu siitä, että se rauhallinen yksinäisyys, jonka Delphinen koti tarjoo, on onnellisin itsensäpettäminen, minkä alaiseksi Judith milloinkaan on antautunut. Olen iloinen, tavattoman iloinen. Hänen temperamenttinsa vaatii huvittelua ja iloa, eikä Lontoo sitä hänelle suo.