"Minkälaisessa täyshoitolassa te asuitte?" minä kysyin; mitä kauheimpia epäluuloja alkoi herätä minun mielessäni.
"Ranskalaisessa perheessä, jossa asui vanha rouva ja kaksi vanhaa tytärtä ja paksu saksalainen professori. Pasquale vei minut sinne asumaan. Siellä elettiin hyvin kunniallisesti", hän lisäsi raukeasti hymyillen, "ja siellä oli hyvin ikävää. Rouva Champet salli minun tuskin mennä ulos kadulle yksin."
"Jumalan kiitos, ettette joutunut huonompiin käsiin", minä sanoin.
Carlotta otti päästään vanhan olkihattunsa — joka ei tosiaankaan muistuttanut sitä somaa päähinettä, jonka hän riemukseen oli saanut vuosi sitten — ja heitti sen sohvalle viereensä. Ihana, pronssinvärinen kiehkura valui alas hänen otsalleen ja teki hänen kasvojensa surkean ilmeen vieläkin surkeammaksi. Hän nousi seisomaan, ja minä huomasin hänessä silloin oudon muutoksen. Ojennetuin käsin hän tuli minua vastaan.
"Seer Marcous", hän kuiskasi.
"Voi, rakas lapsi, miksi te jätitte minut?" minä sanoin tarttuen hänen käsiinsä.
"Minä olin paha. Ja minä olin hupakko", sanoi Carlotta.
Minä huoahdin, päästin irti hänen kätensä ja menin hänen luotaan.
Ovelta kuului äänekäs nyyhkytys.
"Voi, ei kai herra aja häntä pois?"