Minä olin käynyt vanhaksi. Intohimo oli kuollut. Olin toivonut, että saisin kuulla pienten lapsenjalkojen tupsuttelevan kodissani, olin toivonut, että saisin tuntea muka isänylpeyttä, että saisin, joskin vain toisen puolesta, kantaa elämän soihtua eteenpäin. Tämä toivo oli nyt kuollut ja haudattu — pieneen valkeaan kirstuun kätkettynä. Jäljellä oli vain suuri, hiljainen rakkaus. Minä olin väsynyt, vanha mies, ja Carlotta oli minulle äärettömän rakas sisar — tai tytär — tai vaikkapa tyttärentytär — niin vanhaksi tunsin itseni. Ja kun minä nostin hänet uunin vieressä olevalta tuolilta ja suutelin pois kyyneleet hänen silmistään, oli suudelmani totisesti isoisän suudelma…

Taaskin sama vanha kysymys. Miten ihmeessä minun tulee menetellä Carlottaan nähden? Kysymys ei kuitenkaan ole aivan sama kuin ennen. Nyt se pikemmin kuuluu: miten ihmeessä minun pitää menetellä Carlottaan ja minuun itseeni nähden? Omituinen suhteemme yhdistää meidät erottamattomasti.

Ensiksikin hän tarvitsi auringonpaistetta Englannin himmeän ja kalpean kevään asemesta, hänen täytyi päästä pois täältä tuskan ja kuoleman kodista. Ja minäkin tunsin tarvitsevani suurempia näköpiirejä. Lontoo oli minulle muuttunut painajaiskaupungiksi, jonne en koskaan astunut jalallani. Minä en voinut ottaa osaa sen väsymättömään kilvotteluun ja rientoiluun. Sen ilot ja huvitukset eivät viehättäneet minua. Minä en saattanut puhua suoraan ja avomielisesti viidenkään kanssa sen viidestä miljoonasta asukkaasta. Judith oli kadonnut elämästäni. Tätieni ja serkkujeni silmissä minä olin yhteiskunnan rajojen ulkopuolella. Rouva Mc Murray ei tietänyt, että minä olin palannut Englantiin. Minä myönnän, että olin kohdellut hyväntahtoista ystävääni pahoin. Tiedän, että hän olisi kiiruhtanut Carlottan luo auttaakseen häntä hänen hädässään mutta olisiko hän ymmärtänyt Carlottaa? Kun nyt harkitsen asiaa, uskon varmasti, että hän olisi sen tehnyt; siihen aikaan en harkinnut mitään. Minä vetäydyin kuin etana kuoreeni. Tämä vertaus on hyvin tavallinen, mutta tavallinen minäkin olin — tavallisin ihmisetana, joka koskaan on mahtunut tavalliseen kymmenhuoneiseen kuoreen. Ja nyt tämä talo hyödyttömine kirjoineen ja tuhat kertaa hyödyttömämpine käsikirjotuksineen — "Renessanssin Moraalin Historia" — kaikkine synkkine muistoineen, toimettomuuden kalpeine aaveineen — nyt se muuttui epäterveelliseksi vankilaksi, missä elin turhaa elämääni. Minä päätin lähteä pois sieltä, jättää kirjani, hylätä Renessanssin Moraalin ja mennä Carlottan seurassa ulos erämaahan ja auringonpaisteeseen. Siellä täyttyköön se kohtalo, jonka korkeat jumalat ovat meille määränneet.

XXV LUKU.

Taaskin istun erään talon katolla Mogadorissa Marokon rannalla, missä kuukausi sitten aloin kirjottaa näitä viimeisiä sivuja. Aika on siitä päivästä lähtien kulkenut nopeasti.

Minä sanoin silloin, että jotakin oli tapahtunut edellisenä iltapäivänä. Se oli jotakin, joka minun olisi pitänyt edeltäkäsin arvata. Mutta koska tapani mukaan olin asettanut kaukoputken sokealle silmälleni, en ollut arvannut mitään. Retkeillessämme ympäristössä minä olin nähnyt hänen säteilevän kauneutensa puhkeavan kukkaan hänen juodessaan terveyttä oman itämaansa lähteestä. Minä olin nähnyt hänen älynsä varttuvan hiljaisina iltoina, jolloin tähdet kiiluivat äärettömän hiekkameren yllä. Mutta hänen ihanissa silmissään oli miettiväinen ilme, joka kokonaan erosi entisestä koiramaisen rukoilevasta katseesta. Niistä loisti yhä lisääntyvä surunvoittoisuus, jonka syynä ei enää ollut lapsen kuolema ja jota minä, jos ollenkaan kiinnitin siihen huomiota, en tarkemmin tahtonut eritellä. Jatkoin sen sijaan arabian kielen opinnoitani ja seurustelin ahkerasti oppineen maurilaisen kanssa, jonka keskustelua pidin — ja yhä vieläkin pidän — erittäin huvittavana. Kerran minä vielä kirjotan kirjan, joka käsittelee hänen pöytäkeskustelujaan. Mutta nyt minun täytyy kertoa Carlottasta.

Silminnähtävästi mielissään hän suostui minun ehdotukseeni, että aamulla ratsastaisimme Palmupuutaloon aamiaista syömään, kuten usein ennenkin olimme tehneet. Minä luulen, että hän ollaksensa minulle mieliksi on voittanut luontaisen velttoutensa — onpa hän oppinut rakastamaankin laivojen ja karavaanien kiertolaiselämää. Häntä innostavat ja huvittavat uudet maisemat, uudet vaikutelmat. Minä se pysähdyin tänne Mogadoriin, missä tämä kalustettu talo, jonka omisti Europaan matkustanut saksalainen kauppias, houkutteli minua levähtämään. Minä en ole yhtä nuori kuin Carlotta ja alan väsyä. Jos Carlotta olisi saanut tehdä mielensä mukaan, olisi hän lakkaamatta ratsastanut kameeleilla Afrikan poikki aikojen loppuun saakka. Hän oli muuttunut monessa suhteessa. Sen sijaan että hän olisi pitänyt minua makeisten ja muiden elämäntarpeiden hankkijana, jommoisiin hän Carlottana oli oikeutettu, hän nyt osoitti minulle inhimillistä ystävyyttä ja myötätuntoa, syrjäytti omat toivomuksensa ja ajatteli ainoastaan minun toivomusteni tyydyttämistä. Mutta hän rakasti yhä vielä makeisia ja söi usein hirvittäviä määriä maurilaista sekasotkua. Hänen ahneutensa oli niin suuri, että ainoastaan minun kauhistukseni veti sille vertoja. Hän oli yhä vielä sama Carlotta. Toiselta puolen hän oli luopunut entisestä hyväilemishalustaan. Jos hän nyt laski kätensä minun käsivarrelleni, teki hän sen aivan kainosti — minun oli silloin tapana nauraa, ja hän joutui siitä vallan ymmälleen. Ennenmuinoin hänen hyväilemishalunsa oli saattanut minut epätoivoon. Se aika oli mennyt. Minä sanoin itselleni, että olin vanha kuin egyptiläinen sfinksi.

Söimme siis aamiaista Palmupuutalossa ja ratsastimme takaisin Mogadoriin iltapäivällä, jolloin ilma oli viileää. Koska tunsimme tien, joka johti erämaan poikki, emme ottaneet opasta mukaamme ja pääsimme siis myös siitä tihrusilmäisten lapsien laumasta, joka muutoin kuin kärpäsparvi kiusaa matkailijaa hänen retkillään. Oikealla puolellamme oli erämaa, joka suli yhteen taivaanrannan kanssa; vasemmalla hiekkakumpuja ja kivilohkareita; edessämme kimalteleva viiva, jonka takana meri ja kaupunki olivat. Ympärillämme hiljaisuutta ja rauhaa. Ihmeteltävän selvinä ja terävinä erottautuivat kaikki esineet Afrikan kirkkaassa ilmassa.

Huomaamattani olin joutunut kappaleen matkaa Carlottasta edelle, vaipuneena mietteisiin ja huoaten, kuten mies usein huokailee ajatellessaan sitä saavuttamatonta, jota nimitämme onneksi. Yhtäkkiä huomasin, ettei hän ollut minun rinnallani, ja kun käännyin taaksepäin, näin näyn, joka pani sydämeni sykkimään nopeammin, niin kaunis se oli. Siinä tuli Carlotta raakalaismaisesti koristetun ja satuloidun aasinsa selässä. Mutta Carlotta mitä rikkaimman väriloiston kirkastamana. Hän istui siinä puuvillaisen päivävarjon suojassa — sen hän omaksi ihastuksekseen ja minun kauhukseni oli ostanut Mogadorista — aivan mahdoton tummanpunainen ja hohtavan keltainen kapine; jotakin aivan kamalaa, joka sopi pantomiimiin tai — tähän afrikkalaiseen iltapäivään. Valkeassa auringonvalossa korea päivänvarjo loi ihmeellisiä heijastuksia Carlottan pronssinkeltaiselle tukalle, hänen valkealle aurinkohatulleen, hänen lämpimälle iholleen ja hänen häikäisevän valkealle silkkipuserolleen; kehyksenä oli heleänsininen taivas. Se oli lumoava taulu. Minä tuijotin suu auki Carlottaan hänen lähestyessään barbarimaisen eläimen selässä, jonka kaikkia liikkeitä hänen vartalonsa rytmillisesti noudatti. Hänen silmänsä olivat suunnatut minuun. Hän pysähtyi, ja hetken verran katsoimme toisiamme silmiin, ja noissa ihmeellisissä silmissä minä näin suloista surunvoittoisuutta, ne vetosivat minuun sanomattomalla tavalla. Hetki kului. Me ratsastimme taas eteenpäin rinnakkain; ei kumpikaan sanonut mitään. Minä en katsonut häneen — olin omituisen hämilläni. Sydämeni täyttivät tunteet, joiden olin luullut ainaisiksi ajoiksi kuolleen.

Yhtäkkiä kaupunki kohosi edessämme kuin heikko kangastus. Ensin sen ihmeelliset minareetit ja tornit kimaltelivat valkeina ametistinvärisessä ilmassa, joka vaihtui keskitaivaan sineen vihreiden varjojen välityksellä. Ja kaupungin alapuolella levisi kirkkaan sininen meri. Mutta kaikki näytti himmeältä, epätodelliselta. Kaukana, kaukana siinti palmupuiden ryhmä. Kevyt tuulenhenki oli herännyt ja pani hiekan lentelemään ja tarumaisen maiseman tuolla taivaan rannalla vavahtelemaan, kuin olisi se ollut kajastus.