Voimme olla varmat siitä, että oli eräs perhe, jossa kaikki se menestys, mikä tuli Esmondin osaksi, aiheutti niin vilpitöntä ylpeyttä ja iloa, että hän omasta puolestaan oli kiitollinen, kun voi tehdä heidät niin onnellisiksi. Näille hyville ystäville tuntuivat Blenheim ja Oudenarde olevan vain sodan pikkuseikkoja ja Wynendael sen kruunaava voitto. Esmondin emäntä ei koskaan väsynyt kuuntelemaan selostuksia tuosta taistelusta, ja luulen kenraali Webbin rouvan tulleen mustasukkaiseksi hänelle, sillä kenraali oli aina vain Kensingtonissa ja puhui tuosta viehättävästä asiasta. Ja mitä hänen adjutanttiinsa tulee, niin vaikka Esmondin luonnollista turhamaisuutta epäilemättä ilahdutti se vähäinen maineenosuus, minkä hänen hyvä onnensa oli hänelle voittanut, oli sillä merkitystä hänelle ennen kaikkea siksi (hän voi niin sanoa nyt, kun hän jo kauan sitten on tuon tunteen voittanut) että se miellytti hänen emäntäänsä, ja varsinkin siksi, että Beatrix antoi sille arvoa.
Ja koskaan taas ei vanha nainen koko Englannissa ole ollut ihastuneempi eikä suosiollisempi kuin Chelsean vanha leskivarakreivitär. Esmond asui ladyn talossa, jossa palvelijat oli neuvottu pitämään häntä isäntänään. Hän kehoitti Esmondia pitämään huveja, joiden kustannukset lady otti suorittaakseen ja hän oli ihastuksissaan, kun Esmondin vieraat poistuivat puolihumalaisina vaunuihinsa. Ladyn täytyi saada Esmondin muotokuva maalatuksi ja niinpä hänet maalasikin mr. Jervis; Esmondilla oli muotokuvassa punainen takkinsa ja hän hymyili pommille, joka räjähti muotokuvan kulmassa. Lady vakuutti, ettei hän koskaan kuolisi rauhallisena, ellei Esmond tekisi loistavaa naimiskauppaa, ja hän toi yhtämittaa Chelsea'hen nuoria ladyjä, joilla oli sievät kasvot ja sievät omaisuudet, jotta eversti saisi valita. Esmond hymyili ajatellessaan, miten ajat olivat muuttuneet samalla kuin hän itsekin, sekä lapsuuden aikaansa isänsä eläessä, jolloin hän oli seisonut vapisevana paashina ladyn vaununastimella. Ainoa virhe, jonka lady hänessä havaitsi oli, että hän oli raittiimpi kuin Esmondin sopi olla eikä kannatuttanut itseään vuoteeseen kamaripalvelijallaan eikä menettänyt sydäntään millekään kaunottarelle, olipa tämä St Jamesista tai Covent Gardenista.
Mitä merkitsee uskollisuus rakkaudessa ja mistä se johtuu? Se on eräs mielentila, johon miehet joutuvat, ja riippuu miehestä enemmän kuin naisesta. Me rakastamme rakastuneena olemista, se on totuus. Ellemme olisi kohdanneet Hannaa, olisimme kohdanneet Katrin ja ihailleet häntä. Me tiedämme, etteivät meidän rakastettumme ole sen parempia kuin useat muutkaan naiset, eivätkä kauniimpiakaan, eivätkä viisaampia eivätkä nerokkaampia. Näiden syiden vuoksi emme rakasta naista, emmekä tietääkseni minkään erikoisen avun tai sulon vuoksi. Voisimmekin aivan yhtä hyvin vaatia, että nainen olisi maailman pisin nainen, kuten Shropshiren jättiläisnainen [siten ei nainen rakasta: eversti E. on myöntänyt olleensa hullaantunut vielä useihin muihinkin naisiin. — R.], kuin että hän olisi minkään muun avun esikuva ennenkuin aloimme häntä rakastaa. Esmondin rakastetulla oli tuhansia virheitä lumojensa ohella. Esmond tunsi nuo molemmat puolet hänessä erinomaisen hyvin! Hän oli itsevaltainen, hän oli kevytmielinen, hän oli pikainen, hän oli petollinen, hän ei tuntenut kunnioitusta mitään kohtaan; hän oli kaikessa kauneudessaankin, äitinsä vastakohta, tämä kun oli mitä helläluonteisin ja epäitsekkäin nainen. Niin, aivan ensi hetkestä, silloin kun Esmond näki Beatrixin Walcoten rappusilla, hän tunsi rakastavansa Beatrixia. Parempia naisia saattoi olla: hän halusi omistaa tämän. Hän ei välittänyt kenestäkään muusta. Siksikö, että Beatrix oli ylevän kaunis? Vaikka hän olikin kaunis, oli Esmond kuullut ihmisten monta monituista kertaa sanovan heidän ollessaan saapuvilla, että Beatrixin äiti näytti yhtä nuorelta ja oli noista kahdesta kauniimpi. Miksi värisi Beatrixin ääni Esmondin korvissa niin kummasti? Hän ei osannut laulaa läheskään niin hyvin kuin Nicolini tai mrs. Tofts — ei, hänhän lauloi epäpuhtaasti — ja kuitenkin kuunteli Esmond mieluummin häntä kuin Pyhää Ceciliaa. Hänellä ei ollut sen raikkaampi hipiä kuin mrs. Steelellä (Dickin vaimolla, jonka tämä nyt oli voittanut itselleen ja joka hallitsi Dick-parkaa kovin peloittavalla valtikalla) ja kuitenkin huikaisi hänen muotonsa Esmondin; Esmond saattoi sulkea silmänsä ja kuitenkin huikaisi hänet hänen mielessään väikkyvä kuva. Beatrix oli puheessaan loistava ja vilkas, mutta hän ei sentään ollut niin verrattoman nerokas kuin hänen äitinsä, joka hyvällä tuulella ollessaan keskusteli tavattoman henkevästi; ja kuitenkin oli Esmondin suurin ilo saada kuunnella Beatrixia ja olla hänen seurassaan. Päivät kuluivat näiden naisten seurassa niin että Esmond tuskin tiesi miten. Esmond ilmoitti heille avomielisesti kaikki sydänsalaisuutensa, ja sitä ei hän koskaan voinut tehdä missään muussa seurassa, missä häntä tavallisesti pidettiinkin ärtyisenä tai kopeana tai hiljaisena. Tämä seura [ja niin oli hänenkin seuransa heille monta monituista kertaa suloisempaa, sillä missäpä olisi ollut hänen vertaistaan? — R.] oli hänelle ihastuttavampi kuin suurimpienkaan älyniekkojen seura. Suokoon taivas hänelle anteeksi ne valheet, jotka hän lateli Chelsean leski varakreivittärelle saadakseen tekosyyn Kensingtoniin menemistä varten, kaikki ne tykistökonttoriin olevat asiat mitkä hän keksi, ne matkat, jotka hän teki muka haastatellakseen kenraaliaan, ne hovit ja valtiomiesten vastaanotot, joissa hän ei käynyt ja joista hän kertoi, — kellä oli ollut uusi puku sunnuntaina St. Jamesissa tai kuningattaren syntymäpäivänä, miten monta vaunua täytti kadun mr. Harleyn vastaanotossa, miten monta pulloa hänellä toissa yönä oli ollut kunnia tyhjentää mr. St. Johnin seurassa "Kaakaopuussa" tai mr. Walpolen ja mr. Steelen kera "Sukkanauhassa".
Mistress Beatrix Esmond oli ollut monta monituista kertaa tekemäisillään loistavan naimiskaupan, niin sanoivat hovijuorut; mutta Esmond puolestaan ei koskaan halunnut uskoa juttuja, joita puhuttiin häntä vastaan, ja Esmond palasi, oltuaan kolme vuotta poissa hänen luotaan, vaikka ei kenties juuri yhtä hurjasti rakastuneena kuin hän oli ollut, niin kuitenkin kaihoten vain yksin häntä — yhä toivoen, polvistuen, sydän kädessään tarjona nuorelle ladylle. Olimme nyt päässeet vuoteen 1709. Beatrix oli lähes kaksikymmentäkaksi vuotias, ja hän oli ollut kolme vuotta hovissa eikä hänellä vielä ollut miestä.
"Se ei johdu siitä, ettei häntä olisi kosittu", virkkoi lady Castlewood, joka näki kuten tavallisesti Esmondin sisimmät ajatukset tarkkanäköisyydellä, minkä rakkaus antaa. "Mutta hän ei halua tehdä huonoa naimiskauppaa, Henry; hän ei halua naida niinkuin hänen minä tahtoisin naivan; sille henkilölle, jota minä mielelläni sanoisin pojakseni — ja Henry Esmond tietää, kuka se on — teen parhaan palveluksen sillä, etten aja hänen asiaansa. Beatrix on niin itsepäinen, että hän varmaan vastustaisi sitä, mihin minä häntä kehoittaisin. Mies, joka hänet nai, ei ole onnellinen hänen kanssaan, ellei hän ole joku suuruus, joka voi koroittaa hänet mahtavaan asemaan. Beatrix pitää enemmän ihailusta kuin rakkaudesta, ja kaikkea muuta mieluisampaa on hänestä käskeminen. Miksi puhuu äiti näin lapsestaan? Sinäkin olet minun poikani, Henry. Sinun tulee tietää totuus sisarestasi. Luulin, että voisit parantua intohimostasi", lisäsi lady lempeästi. "Tiedäthän, että toiset ihmiset voivat parantua tuosta hullutuksesta. Mutta näen, että sinä olet yhä yhtä hurmaantunut kuin ennenkin. Kun luimme sinun nimesi Gazettesta, rukoilin sinun puolestasi, poikaparkani. Poikaparka tosiaankin! Sinähän alat käydä vakavaksi vanhaksi herraksi ja minä olen jo vanha vaimo. Beatrix pitää kyllä paljon sinun kuuluisuudestasi ja hän pitää myös sinusta itsestäsi. Hän sanoo, että sinussa on neroa ja tulta ja että olet hyvin kasvatettu ja luonnollisempi kuin hovin hienot herrat. Mutta tämä ei riitä. Hän haluaa itselleen ylipäällikön eikä mitään everstiä. Jos joku herttua kosisi häntä, hylkäisi hän jaarlin, jolle jo oli lupautunut. Tämän olen sinulle jo ennenkin sanonut. En ymmärrä miksi tyttöparkani on niin maallinen mieleltään."
"Niin", virkkoi Esmond, "mies ei voi enempää kuin antaa parhaimpansa ja kaikkensa. Sen minä hänelle tarjoan. Vakuutan, että välitin siitä vähäisestä kunniasta, minkä olen voittanut, vain siksi, että luulin sen miellyttävän Beatrixia. Mitäpä minä välittäisin everstin tai kenraalin arvosta? Onko tosiaankaan sillä, mitkä meidän tyhmät arvomme nykyään ovat, mitään merkitystä muutamain vuosikymmenien kuluttua? Minä vain halusin saada hieman mainetta, jotta hän käyttäisi sitä koristeena hatussaan, jos minulla olisi jotain parempaa, niin koristaisin hänet sillä. Jos hän haluaisi elämäni, antaisin sen hänelle. Jos hän menee naimisiin jonkun toisen kanssa, niin Jumala suojelkoon sitä miestä, sanon minä. Minä en kerskaile enkä valita. Uskollisuuteni saattaa olla vain hullutusta, mutta niin vain ajattelen. En voi sitä auttaa. Minä rakastan häntä. Te olette tuhat kertaa parempi, — olette lempein, ihanin, armain naisista. Minä näen kyllä, armas lady, kaikki Beatrixin virheet yhtä hyvin kuin tekin. Mutta hän on kohtaloni. Häntä en voi välttää. En kuole, jollen häntä saa. Luulenpa, etten olisi yhtään sen onnellisempi, jos hänet itselleni voittaisinkin. Que voulez-vous? sanoisi Chelsean lady. Je t'aime." [Joka tapauksessa rakastan häntä.]
"Minä toivon, että hän ottaisi sinut", sanoi Harryn lempeä emäntä ojentaen hänelle kätensä. Esmond suuteli kaunista kättä (se oli sievin kuopikas pikku kätönen maailmassa, ja lady Castlewood näytti ainakin kymmentä vuotta nuoremmalta, vaikka hän oli jo melkein neljänkymmenen vuoden vanha). Esmond suuteli kaunista kättä eikä hellittänyt siitä kun he jatkoivat puhettaan.
"Niin", sanoi hän, "kallistaako hän minulle korvaansa? Hän tietää mitä sanomista minulla on. Olinpa kaukana tai lähellä, hän tietää, että olen hänen orjansa. Saattaa olla, että olen myynyt itseni ilmaiseksi. No niin, se on ainakin hinta, jonka itse haluan. Joko en ole minkään arvoinen tai olen kaiken arvoinen."
"Minusta sinä olet sellainen aarre", suvaitsi Esmondin emäntä sanoa, "että naisen, jolla on sinun rakkautesi, ei tulisi vaihtaa sitä kuningaskuntaankaan. Minä olen maalla kasvatettu nainen enkä voi muuta sanoa kuin että kaupunkilainen kunnianhimo näyttää minusta kehnolta. Minä en ole koskaan tuntenut pelonsekaista kunnioitusta herttuattaren arvoa enkä hepeniä kohtaan tai pelännyt", hän lisäsi viekkaasti nauraen, "mitään muuta kuin hänen luonnettaan. Minulle puhutaan hovinaisista, jotka riutuvat siksi, että kuningatar katsoo heihin kylmästi, ja suurista aatelismiehistä, jotka antaisivat toisen raajoistaan saadakseen pitää sukkanauhan ritarimerkkiä toisessa. Tämä maailmanmielisyys, jota minä en voi käsittää, on synnynnäistä Beatrixissa, joka jo ensimmäisenä hovipalveluspäivänään oli täydellinen hovinainen. Olemme aivan kuin sisaria ja jotenkin on hän vanhempi sisar. Hän vakuuttaa minulle, että minulla on matala käsitys. Naurahdan siihen ja sanon, että hän ihailee kuusivaljakkoa. Minä en voi järkeillä hänestä hänen kunnianhimoaan. Se on hänelle luontaista samoinkuin minulle on hiljaisen elämän rakkaus ja välinpitämättömyys arvoa ja rikkaatta kohtaan. Mitä ne merkitsevät, Harry, ja miten kauan ne kestävät? Meidän kotimme ei ole täällä." Hän hymyili puhuessaan ja näytti enkeliltä, joka oli vain vierailulla maan päällä. "Meidän kotimme on siellä, missä oikeamieliset ovat ja minne eivät meidän syntimme ja surumme seuraa meitä." Isäni tapasi moittia minua ja sanoa, että olin liian toivehikas taivaan suhteen. Mutta minä en voi luonteelleni mitään ja käyn itsepintaiseksi samalla kuin käyn vanhaksi vaimoksi; ja koska minä rakastan lapsiani niin suuresti, niin varmaan rakastaa Isämme meitä tuhansia, tuhansia kertoja suuremmalla rakkaudella. Kyllä me varmaan kohtaamme toisemme siellä ja olemme onnellisia. Niin, sinä — ja minun lapseni ja rakas lordini. Tiedätkö Harry, hänen kuolemansa jälkeen minusta on aina tuntunut kuin olisin taas voittanut hänen rakkautensa ja kuin ei meitä enää mikään erottaisi. Kenties hän on täällä nyt, Harry — minä luulen, että hän on. Olen varma, että hän on saanut anteeksi — mr. Atterburykin antoi hänelle synninpäästön ja hän kuoli anteeksi antavana. Oi miten jalo sydän hänellä oli! Miten hän oli jalomielinen! Minä olin vain viisitoistavuotias ja lapsi, kun hän nai minut. Miten hyvä hän oli alentuessaan ottamaan minut. Hän oli aina hyvä köyhille ja nöyrille. Lady vaikeni, mutta sitten kohosi hänen kasveilleen pian omituinen ilme, aivan kuin hänen silmänsä katsoisivat taivaaseen ja näkisivät siellä mylordin, ja hän hymyili naurahtaen vienosti. "Minä iloitsen, kun näen teidät, sir", sanoi hän; "kun te tulette, tuntuu kuin ette milloinkaan olisikaan poissa." Hänen sanansa saattaa kyllä jäljentää ja muistaa, mutta miten voi kuvailla hänen suloisen äänensä vivahteita, suloisempia kuin musiikki!
Nuori lordi ei tullut kotiin sotaretken päätyttyä ja kirjoitti, että sotilasvelvollisuudet pidättivät häntä Brysselissä. Mutta minä uskon, että hän oli kiintynyt piirittämään erästä ladyä, joka kuului madame de Soissonsin, Savoijin prinssin äidin, seurueeseen. Mr. Esmond ei tietenkään ajatellut sopivaksi selostaa lady Castlewoodille nuoren syntipukin puuhia; hän ei myöskään ollut maininnut sanaakaan lordi Mohunin kanssa tapahtuneesta asiasta, koska hän tiesi miten katkerasti hänen emäntänsä vihasi tuon miehen nimeä. Frank ei kuluttanut paljoa aikaa eikä rahaa kynään ja musteeseen, ja kun Harry saapui kotiin päällikkönsä kanssa, kirjoitti Frank äidilleen vain kaksi riviä, ilmoittaen, että haava hänen sääressään oli jo melkein parantunut ja että hänen jo ennen mainitsemansa velvollisuus piti häntä Brysselissä ja että Harry-serkku kertoi kaikki uutiset.