Esmond kuiskasi lordi Mohunille, että Frank oli haavoittunut sääreen Oudenardessa, ja hän kehoitti Mohunia pysymään vaiteliaana. Ja vaiteliaana tämä pysyikin jonkun aikaa, välittämättä niistä monenmoisista ilkkumisista, joita nuori Castlewood häneen kohdisti, ennenkuin useiden maljojen jälkeen, jolloin lordi Mohun alkoi humaltua.
"Ettekö poistuisi, mylord?" kysäisi mr. Esmond häneltä ja rukoili häntä poistumaan pöydästä.
"En jumaliste", vastasi lordi Mohun. "Minä en poistu kenenkään miehen tähden." Hän oli nyt jo kokonaan viinin kiihoittama.
Keskustelu kääntyi eilispäivän asioihin. Webb oli tarjoutunut taistelemaan ylipäällikön kanssa; Webbiä oli loukattu; Webb oli armeijamme urhoollisin, kaunein, turhamaisin mies. Lordi Mohun ei tietänyt, että Esmond oli Webbin adjutantti. Hän alkoi kertoa jotain juttuja kenraaliamme vastaan, joita juttuja Esmondin toisella puolella istuva nuori Castlewood vastusti.
"Tällaista minä en voi pitemmälti suvaita", virkkoi lordi Mohun.
"Enkä minäkään, mylord", virkkoi Esmond, hypähtäen seisomaan. "Juttu, jonka lordi Mohun on kertonut kenraali Webbistä on valetta, herrat, — valetta, toistan sen"; ja kumartaen syvään lordi Mohunille, virkkamatta sanaakaan lisää, Esmond nousi ja poistui huoneesta. Tämmöinen oli varsin yleistä sen ajan soturien keskuudessa. Talon takana oli puutarha ja koko seura lähti heti sinne; ja kaksi minuuttia sen jälkeen kuin Esmond oli lausunut sanansa, olivat noiden kahden herran takit poissa ja heidän taisteluehtonsa sovitut. Jos kapteeni Esmond olisi lähettänyt Mohunin pois maailmasta, niinkuin hän olisi voinut tehdä, olisi eräs roisto saanut rangaistuksensa ja hänen muut roistontyönsä olisivat estyneet. Mutta mikä on ihminen rankaisemaan toista ihmistä? Vakuutan kunniani kautta, että ainoa ajatukseni oli estää lordi Mohunia tekemästä pahaa Frankille; ja tämän kaksintaistelun tuloksena oli, että lordi muutaman iskun jälkeen meni kotiin saatuaan haavan, joka esti häntä liikuttamasta oikeata käsivarttaan kolmeen kuukauteen.
"Oi Henry, miksi et tappanut tuota roistoa?" kysyi nuori Castlewood. "Minä en voi kävellä ilman kainalosauvaa, mutta olisin voinut kohdata hänet ratsain miekka ja pistooli kädessä." Mutta Henry Esmond sanoi: "Parempi on, ettei ole kenenkään henkeä omallatunnollaan, ei edes tuon roistonkaan." Ja koska tämä asia, joka ei ollut kestänyt kolmea minuuttiakaan, oli lopussa, menivät herrat takaisin viininsä ääreen ja lordi Mohun asuntoonsa, jossa hänet yllätti kuume. Tauti olisi estänyt paljon pahaa, jos se olisi ollut tappava. Ja pian tämän kaksintaistelun jälkeen Henry Esmond ja hänen kenraalinsa poistuivat leiristä mennäkseen Lontooseen. Sinne oli jonkinlainen maine kulkenut kapteenin edeltä, sillä Chelsean lady Castlewood otti hänet vastaan kuin voittajasankarin. Hän piti suuret päivälliset mr. Webbille; näillä päivällisillä oli kenraalin tuoli koristettu laakeriseppeleillä ja lady esitti Esmondin maljan puheessa, johon hyvä kenraalini suvaitsi suosiollisesti antaa hartaimman todistuksensa. Ja lady hommasi vähintäinkin neljäkymmentä vaunullista väkeä hurraamaan kenraalillemme, kun tämä tuli alahuoneesta sinä päivänä, jolloin hän oli saanut parlamentin kiitokset toiminnastaan. Kansa hurrasi ja ylisti häntä yhtä paljon kuin hienostokin: oli ylevätä nähdä hänen heiluttavan hattuaan ja kumartelevan ja asettavan kätensä Jalomielisyyden ritarimerkille, minkä hän oli saanut. Hän esitteli mr. Esmondin mr. St. Johnille ja kunnianarvoisalle herra Robert Harleylle, kun hän tuli alahuoneesta heidän välissään. Hän suvaitsi tehdä monenmoisia imartelevia huomautuksia mr. Esmondin käytöksestä näiden kolmen sotaretken aikana.
Mr. St. John (jolla oli miellyttävämpi käytös kuin kellään miehellä mitä koskaan olen nähnyt, lukuunottamatta kuitenkaan verratonta nuorta Frank Castlewoodia) sanoi jo ennen kuulleensa mr. Esmondista kapteeni Steeleltä, sekä myös siitä, että tämä oli auttanut mr. Addisonia hänen kuuluisan runoelmansa "Sotaretken" kirjoittamisessa.
"Tämä runoelma on aivan yhtä suuri saavutus kuin itse Blenheimin voitto", virkkoi mr. Harley, joka oli kuuluisa kirja-arvostelija ja -suosija; ja niin se kyllä saattaa olla, vaikka minä puolestani olen sitä mieltä, että siinä on kaksikymmentä kaunista säettä, mutta kaikki muu keskinkertaista, ja että mr. Addisonin hymni on tuhannen muun samankaltaisen runoelman arvoinen.
Koko kaupunki oli vihoissaan herttuan kohtuuttomasta käytöksestä kenraali Webbiä kohtaan ja osoitti suosiotaan sille julkiselle kiitokselle, minkä alahuone antoi kenraalille hänen voittonsa johdosta Wynendaelin luona. On varmaa, että Tillen valloitus oli seurauksena tuosta onnellisesta saavutuksesta, ja samalla myös nöyryytettiin Ranskan vanhaa kuningasta, jonka sanottiin kärsineen enemmän tämän suuren kaupungin menetyksestä kuin mistään edellisistä voitoista, joita meidän joukkomme olivat heistä saaneet. Ja luulen, ettei vähäisenä syynä mr. Webbin voitonriemuun ollut se ajatus, että Marlborough'n oli täytynyt pettyä erään suuren lahjuksen suhteen, jonka Ranskan kuningas oli hänelle luvannut, jos piirityksestä luovuttaisiin. Herttuan vihamiehet mainitsivat sen rahasummankin, mikä oli hänelle tarjottu. Ja kelpo mr. Webb nauroi makeasti, kun hän ajatteli, että oli löylyttänyt, ei ainoastaan ranskalaisia mutta itse Marlborough'takin sekä siepannut eräältä apuretkikunnalta kolme miljoonaa Ranskan kruunua, jotka olivat matkalla ylipäällikön täyttymättömiin taskuihin. Kun kenraali Webbin rouva meni kuningattaren vastaanottohuoneeseen, parveilivat kaikki torypuolueen naiset hänen ympärilleen onnittelemaan ja muodostivat hänelle suuremman saattueen kuin itse Marlborough'n herttuattarella oli. Kenraalille pitivät juhlia kaikki torypuolueen johtomiehet, jotka kehuivat häntä herttuan veroiseksi sotataidossa. Ja he käyttivät varmaankin tuota kelvollista soturia vain välikappaleenaan, kun hän luuli, että he antoivat tunnustuksensa hänen ansioilleen päällikkönä. Kun kenraalin adjutantti ja suosikkiupseeri mr. Esmond saapui ottamaan osaa päällikkönsä maineeseen ja esitettiin hänen majesteetilleen, koroitettiin hänet everstiluutnantin arvoon kiitollisen päällikkönsä pyynnöstä.