"Eikö Pyhä Pietari ollut teidän kirkkonne pää? — Ealingin tohtori Rabbits kertoi meille niin."
"Kyllä hän oli", vastasi isä.
"Mutta Pyhä Pietari oli naimisissa, sillä juuri viime sunnuntaina saimme kuulla, että hänen vaimonsa äiti oli sairaana kuumeessa." Tälle isä taas nauroi ja sanoi, että hän tulisi ymmärtämään tämänkin pian paremmin, ja puhui muista asioista ja vei pois Harry Esmondin ja näytti hänelle suuren vanhan talon, jonne hän oli tullut asumaan.
Se oli jyrkällä, viheriällä mäellä, jonka takana oli metsä; siellä oli peltovariksen pesiä ja linnut rääkyivät siellä aamuisin ja iltaisin kotiin palatessaan. Mäen alla oli joki ikivanhoine jyrkkine siltoineen, ja sen takana suuri, iloinen vihreä tasanko, jolla Castlewoodin kylä oli ja yhä on, kirkko keskellä, pappila aivan sen vieressä, majatalo ja sepän talo niiden lähellä. Majatalon edustalla olevassa jalavassa on nimi "Kolme linnaa". Lontoon tie kulki itään päin; ja lännessä yleni kukkuloita ja mäkiä, joiden taakse Harry Esmond monet kerrat näki saman auringon laskevan, jota hän nyt katselee tuhansien penikulmien takaa suuren meren toiselta puolen — uudesta Castlewoodista, toisen virran luota, jolla paikalla, kuten harhailevan Aeneaan maalla, ovat hänen nuoruutensa maan rakkaat nimet.
Castlewoodin linna oli rakennettu kahden kivillä vallitetun pihan ympärille, joista ainoastaan toista, suihkulähdepihaa, enää käytettiin, koska Cromwellin sodat olivat hävittäneet toisen seinät. Suihkulähdepihan ympärillä, joka yhä oli hyvässä kunnossa, oli suuri eteissali lähellä keittiötä ja ruokavarastohuoneita — pohjoispuolella kymmenkunta asuinhuonetta, joiden yhteydessä oli pieni kappeli. Sen pääty oli itäänpäin, ja itse rakennus johti pääportille ja eteissalin läpi (joka oli länteen päin), pihalle, joka nyt oli hyljätty. Tämä piha oli ollut noista kahdesta loistavampi, kunnes protektorin tykki hävitti siitä osan, ennenkuin linna valloitettiin ja hävitettiin. Piirittäjät saapuivat kellotorniin alla olevan pengermän yli, surmaten varusväen viimeiseen mieheen asti sekä heidän päällikkönsä, lordin veljen Francis Esmondin.
Restauratsioni ei tuonut lordi Castlewoodille tarpeeksi rahaa, jotta hän olisi kyennyt korjaamaan linnansa hävitetyn osan. Siinä osassa olivat aamupäivä-seurusteluhuoneet sekä niiden yläpuolella oleva pitkä musiikki-galleria, joiden huoneiden edessä oli puutarhapengermä. Pengermällä kasvoivat uudelleen kukat, jotka keropäiden saappaat olivat polkeneet heidän hyökätessään linnaan. Sen korjauttivat ilman suuriakaan kuluja — korjaamiseen tarvittiin vain huolellisuutta — molemmat ladyt, jotka tulivat toisen varakreivin jälkeen linnan omistajiksi. Pengermäpuutarhan ympärillä oli matala muuri ja siinä portti, joka johti ulompana olevalle metsäiselle kukkulalle, jota yhä nimitetään Cromwellin patteriksi.
Nuori Harry Esmond oppi käskyläisen osan velvollisuuksistaan — helppoa se olikin — kreivittären kamariherralta. Hän palveli kreivitärtä paashina, niinkuin yleisenä tapana oli hänen lapsuudessaan, seisoen hänen istuimensa ääressä, tuoden hänelle hajuvettä ja hopeamaljan päivällisen jälkeen, istuen hänen vaunujensa astimella juhlatilaisuuksissa tai esitellen hänen seuransa hänelle vastaanottopäivinä. Tähän seurapiiriin kuului suurimmaksi osaksi katolista ylimystöä, jota oli varsin paljon maaseudulla ja lähikaupungissa ja joka ei pitänytkään pitkiä väliaikoja saadakseen osansa Castlewoodin vieraanvaraisuudesta. Heidän toisena Castlewoodissa olovuotenaan näytti seura erikoisesti suurenevan. Mylord ja mylady olivat aniharvoin ilman vieraita, ja niiden seurassa oli omituista verrata eroa isä Holtin, perheen rippi-isän ja tohtori Tusherin, pitäjän pastorin käytöksen välillä — mr. Holt liikkui kaikkein ylhäisimpien joukossa aivan vertaisena ja pikemminkin kuin kaikkien käskijänä, kun taas tohtori Tusher-parka, jonka asema todellakin oli vaikea, koska hän kerran oli ollut linnan kappalainen ja yhä oli sen protestanttisten palvelijain sielunhoitaja, näytti pikemmin ovenvartijalta kuin vertaiselta ja nousi aina poistuakseen ensimmäisen ruokalajin tarjoamisen jälkeen.
Näihin aikoihin isä Holtille tuli myöskin useita yksityisvieraita, jotka Harry Esmond vähässä ajassa oppi helposti tuntemaan isän uskoon kuuluviksi pappismiehiksi, olipa heidän pukunsa millainen tahansa (ja he käyttivätkin kaikenlaisia). Nämä istuivat alinomaa isän kanssa kahden kesken ja tulivat usein ja ratsastivat pois tekemättä kohteliaisuusvierailuja lordin ja ladyn, tai pikemminkin ladyn ja lordin luona, koska lordi tuskin oli talossa paljon muuta kuin nolla ja kokonaan itsevaltiaan toverinsa alamainen. Pikkuisen linnustamista, pikkuisen metsästämistä, paljon unta ja pitkät ajat korttien ja ruokapöydän ääressä, siten kului lordilta päivä toisensa jälkeen. Heidän toisena sielläolovuotenaan oli linnassa paljon kokouksia. Ne pidettiin usein suljettujen ovien takana. Paashimme löysi lordin paperiarkin piirretyksi täyteen koirain ja hevosten kuvia, ja sanottiin, että hänellä oli kova vaiva pysyä hereillä näissä neuvotteluissa, joita varakreivitär johti ja joissa lordi tuskin oli muuta kuin hänen kirjurinsa.
Isä Holtin ajan nämä kokoukset alkoivat äkkiä vallata niin kokonaan, että hän hiukan laiminlöi tuon pienen pojan kasvatusta, joka niin iloisena oli antautunut hyvän papin käskettäväksi. Ensi aikoina he lukivat paljon ja säännöllisesti sekä latinaa että ranskaa; eikä isä missään tilaisuudessa laiminlyönyt teroittaa omaa uskoaan pojalle, vaikkei hän tätä siihen pakottanut, vaan kohteli tätä hellyydellä ja hyvyydellä, mikä hämmästytti lasta ja kiinnitti häntä isään, sillä lapsi oli helpompi voittaa näillä keinoilla kuin millään ankarilla pakkotoimenpiteillä. Ja hänen huvinsa oli kertoa Harrylle heidän kävelyretkillään veljeskuntansa kunniasta, sen marttyyreistä ja sankareista, veljistä, jotka käännyttivät pakanoita myriaadeittain, samosivat erämaita, olivat paaluun kytkettyinä, hallitsivat hoveja ja neuvostoja tai kestivät urhoollisesti kuninkaiden kidutukset. Eipä ihme, että Harry Esmond kuvitteli jesuiittoihin kuulumista elämän korkeimmaksi palkkioksi ja kunnianhimon uljaimmaksi päämääräksi — ylväimmän elämän täällä, elämän, joka oli saava varmimman korvauksen taivaassa — ja alkoi ikävöidä sitä päivää, jona hänet otettaisiin ainoaan oikeaan kirkkoon ja hän saisi ensimmäisen kerran herranehtoollista ja voisi liittyä tuohon ihmeelliseen veljeskuntaan, jolla oli edustajia yli koko maailman ja johon kuului viisaimmat, urhoollisimmat, jalosukuisimmat ja kaunopuheisimmat miehet. Isä Holt pyysi poikaa pitämään mielipiteensä salassa ja peittämään ne suurena aarteena, jonka hän paljastaessaan menettäisi; ja ylpeänä tästä luottamuksesta ja salaisuudesta, jonka sai säilytettäväkseen, poika alkoi kovin kiintyä opettajaan, joka tutustutti hänet niin ihmeelliseen ja peloittavan kunnioitettavaan salaisuuteen. Ja kun pikkuinen Tom Tusher, hänen naapurinsa, tuli koulusta lomalle, ja kertoi miten hänkin oli koulussa tullakseen englantilaiseksi papiksi ja saadakseen, kuten hän sanoi, palkinnon koulusta ja sitten yliopiston opin ja kenties opettajatoimen ja sitten lihavan papinviran, joutui Harry Esmondin vaiteliaisuus koetukselle, sillä oli vaikea olla nuorelle toverille sanomatta: "Kirkko! papinvirka! lihavat päivät! Voi hyvä Tom-kulta, sanotko sinä uskoasi uskonnoksi ja pappeudeksi? Mitä ovat hyvät päivät sen rinnalla, että kääntää satatuhatta pakanaa yhdellä ainoalla saarnalla? Mitä merkitsee Trinityn maisterinarvo, jos vertaa sitä marttyyrikruunuun, jonka saa palkkioksi kuolemasta, jota enkelit katseillaan seuraavat? Voisiko opettajasi purjehtia Thamesjoen yli viittansa päällä? Onko teillä kirkoissanne patsaita, jotka voivat vuotaa verta, puhua, kävellä ja itkeä? Hyvä Tom, rakkaan isä Holtin kirkossa tapahtuu tällaista jokapäivä. Tiedätkö, että Willowsin Pyhä Filip ilmestyi lordi Castlewoodille ja sai hänet kääntymään ainoaan oikeaan uskoon. Pyhimykset eivät koskaan tule sinun luoksesi." Ja Harry Esmond, vaikka hän peitti nämä uskonaarteet T. Tusherilta, koska oli luvannut niin isä Holtille, kertoi ne kuitenkin yksinkertaisesti isä Holtille, joka taputti hänen päätään, hymyili hänelle tutkimattomin ilmein ja sanoi hänelle, että hän teki oikein miettiessään näitä kalliita asioita ja ollessaan puhumatta niistä muuten kuin silloin kun isä oli häntä ohjaamassa.
IV luku.