Henry Esmondin historia: Hänen itsensä kertomana

by William Makepeace Thackeray

Kuumeinen halu voittaa jonkun verran mainetta, halu, mikä Esmondia oli kannustanut, häipyi nyt, kun hän jo oli saavuttanut osan siitä, mitä oli toivonut ja kun hänen kunnianhimonsa suuri vaikutin oli poissa. Hänen halunsa soturin kunniaan johtui toivosta, että se koroittaisi häntä Beatrixin silmissä. Aateluuden ja rikkauden jälkeen se oli ainoa arvolaji, jota Beatrix piti arvossa. Se oli panos, minkä saattoi helpoimmin sekä voittaa että hävitä. Sillä lakimiehen ura on kovin pitkä peli ja vaatii koko elämän harjoittamiseensa, ja kirjailijana tai hengenmiehenä huomatuksi tuleminen ei olisi vähääkään auttanut poloisen herran pyrkimyksiä. Hänellä ei siis ollut muuta osaa ehdolla kuin punatakin osa, ja niinpä hän näytteli sitä. Ja tästä todellakin johtui hänen nopea edistyksensä, hän kun pani itsensä vaaralle alttiiksi enemmän kuin useimmat miehet ja uskalsi enemmän voittaakseen enemmän. Onko hän ainoa mies, joka on asettanut elämänsä panosta vastaan, joka ehkä ei ole voittamisen arvoinen? Toinen uskaltaa elämänsä (ja toisinaan myös kunniansa) rahapinkkaa tai metriä sinistä ritarinauhaa vastaan tai istuinta vastaan parlamentissa; ja toiset taas tekevät sen nauttien ja kiihtyen itse urheilusta — kuten tekee metsästäjäjoukko, josta kukin koettaa huutaa ja nelistää kovemmin kuin toiset likaisen ketun hännässä, ketun, joka on oleva etummaisen onnellisen voittajan palkinto.

Kun eversti Esmond sai kuulla tämän uutisen Beatrixin kihlauksesta, alistui hän kohtaloonsa ja päätti luopua miekastaan, joka ei nyt enää voisi voittaa hänelle mitään, mistä hän välitti; ja tällaisella synkällä mielellä hän päätti erota rykmentistään. Tämä ihastutti suuresti kapteenia, joka oli häntä lähinnä arvossa ja joka sattui olemaan varakas nuori herra; hän maksoi ihastuneena mr. Esmondille tuhannen guineaa Esmondin majurin arvosta Webbin rykmentissä ja sai kuulan päähänsä seuraavassa taistelussa. Esmond ei varmaankaan olisi ollut pahoillaan, jos hän olisi joutunut saamaan saman kohtalon. Hän oli nyt enemmän Ritari Murhemuoto kuin hän oli milloinkaan ennen ollut. Hänen surullisuutensa teki hänet varmaankin aivan inhoittavaksi hänen leiriystävilleen, jotka yleensä pitävät iloisesta veikosta ja pilkkaavat synkkää soturia, joka aina vain huokailee kotona olevan Dulcinean vuoksi.

Molemmat Castlewoodin ladyt hyväksyivät mr. Esmondin luopumisen sotaväestä; ja Esmondin kelpo kenraali hyväksyi hänen eroamishalunsa ja avusti häntä tämän toimenpiteen ratkaisussa, joka toi sievoisen summan Esmondin taskuun. Mutta kun ylipäällikkö palasi kotiin ja hänen oli pakko vasten tahtoaankin määrätä kenraaliluutnantti Webb erään Flanderissa olevan armeijamme divisionan johtoon, pyysi kenraaliluutnantti eversti Esmondia niin hartaasti adjutantikseen ja sotakirjurikseen, ettei Esmond voinut antaa kieltoa hyvälle päämiehelleen, ja hän asettui uudestaan paikkaansa. Mitkä ainaiset tuskat ja pelot [Mitkä tosiaankin? Psalmi 91: 2, 3, 7. — R.E.] ja huolet raastivatkaan vaimojen ja äitien sydämiä noina kauhun päivinä, jolloin jokainen Gazette toi surman ja sodan sanomia ja jolloin aina, vaikka äskeinen mielen jännitys olikin häipynyt ja rakastettu säästynyt, kuitenkin jäi kytemään ajatus, että vielä voitiin taistella taistelu, josta seuraava Flanderin kirje toisi tietoja. Siten noiden lempeitten olentoparkain täytyi kärsiä ja vavista koko sodan ajan. Miten suurta pelkoa Esmondin emäntä mahtoikin tuntea (ja tuon naisista helläsydämisimmän on täytynyt tuntea niiden katkeruutta molempien poikiensa vuoksi, niin hän heitä nimitti), niin ei hän milloinkaan antanut sen ilmetä olennossaan, vaan hän peitti huolensa samaten kuin hän peitti laupeudentyönsä ja hartautensa. Vain sattumalta joutui Esmond näkemään ollessaan kävelyretkellä Kensingtonissa, emäntänsä tulevan siellä olevasta köyhästä majasta, ja Esmond sai kuulla, että tällä oli kokonainen joukko köyhiä holhokkeja, joiden luona hän kävi ja joita hän lohdutti heidän sairaudessaan ja köyhyydessään ja jotka joka päivä siunasivat häntä. Lady otti osaa aamujumalanpalvelukseen joka päivä (vaikka hän erittäinkin sunnuntaisin järjesti ja edisti iloisuutta ja viatonta leikkiä pienessä perhepiirissään). Ja muistiinpanoista, joita hän näihin aikoihin on erääseen päiväkirjaansa tehnyt, sekä uskonnollisista, kirjoitelmista, mitkä ovat laaditut suloisen koruttomassa innostuksessa, ilmenee miten hellä sydän hänellä oli, miten nöyrä ja hurskas mieli, mitä huolia hän kärsi vaiteliaana ja miten hartaan luottavaisena hän jätti ne, joita hän rakasti, kuolon ja elon kaikkivoivan Jakajan hoivaan.

Chelsean varakreivitär, Esmondin uusi emintimä, oli nyt tullut ikään, jossa pelko toista puoluetta kohtaan ei suuresti häiritse lepoa. Hän piti valteista enemmän kuin useimmista muista asioista maan päällä. Hän oli kyllä horjumaton omassa uskossaan, mutta hänen katkeruutensa ei silti enää ollut kovinkaan polttava meidän uskoamme kohtaan. Hänellä oli kovin hyväluontoinen, myöntyväinen ranskalainen rippi-isä, jonka nimi oli monsieur Gauthier. Hän oli maailmanmies ja saattoi ryhtyä kortinlyöntiin tuomiorovasti Atterburyn kanssa, joka oli Chelsean varakreivittären naapuri, ja samoin oli rippi-isä hyvissä väleissä koko korkeakirkollisen puolueen kanssa. Epäilemättä monsieur Gauthier tiesi, mikä asema olisi kuulunut Esmondille, sillä hän oli kirjevaihdossa Holtin kanssa ja kohteli aina eversti Esmondia erikoisen kunnioittavasti ja ystävällisesti, mutta eversti ja apotti eivät, syystä kyllä, milloinkaan keskustelleet tästä asiasta, ja niin he pysyivät erittäin hyvinä ystävinä.

Kaikki Chelsean varakreivittären kestivieraat olivat toryja ja korkeakirkollisia. Madame Beatrix oli yhtä touhuissaan kuninkaasta kuin hänen vanhempi sukulaisensakin: hän kantoi kuninkaan kuvaa sydämellään; hänellä oli kiehkura kuninkaan hiuksia; hän vakuutti, että kuningas oli ruhtinaista sorretuin, urhoollisin, kyvykkäin, onnettomin ja kaunein. Steele, joka oli riidoissa kovin useitten tory-ystäviensä kanssa, ei kuitenkaan milloinkaan Esmondin kanssa, sanoi tavallisesti Esmondille, että tämän sukulaisen talo oli torypuolueen juonittelijain pesäpaikka, että Gauthier oli vakoilija, että Atterbury oli vakoilija ja että kirjeitä alinomaa lähti siitä talosta kuningattarelle St. Germain'iin. Tähän Esmond nauraen vastasi, että armeijassa vakuutettiin myöskin Marlborough'n herttuan olevan vakoojan ja että tämä oli yhtä paljon kirjevaihdossa kuningasperheen kanssa kuin paras jesuiitta. Ja niin oli Esmond, ottamatta kovin innostuneena osaa yleiseen väittelyyn, liittynyt lujasti perheensä jäseniin. Hänestä oli selvää, että kuningas Jaakko III oli eittämättömästi Englannin oikea kuningas ja että oli parempi saada hänet kuin joku muukalainen meitä hallitsemaan hänen sisarensa kuoltua. Kukaan ei enää ihaillut kuningas Wilhelmiä — sankaria ja valloittajaa, miehistä urhoollisinta, oikeudenmukaisinta ja viisainta. Sillä hän valloitti maamme miekalla ja piti sen hallussaan ja hallitsi sitä aivan samalla oikeudella kuin sitä oli pitänyt hallussaan suuri Cromwell, joka oli oikea ja suuri hallitsija, mutta että muukalainen, itsevaltias saksalainen ruhtinas, joka sattumalta polveutui kuningas Jaakko I:stä, oli ottava haltuunsa tämän valtakunnan, tuntui mr. Esmondista hirveältä vääryydeltä — ainakin oli jokaisella englantilaisella oikeus panna vastalauseensa, ja ennen muita englantilaisella ruhtinaalla, laillisella perillisellä. Ketäpä elinvoimaista miestä ei innostaisi sellainen asia? Kukapa kelpo mies, jolla oli tarjona sellainen kruunu, ei taistelisi sen puolesta? Mutta tuo kilpailu oli kohtalokasta. Tuo ruhtinas oli itse itseään vastaan vihollisena, jota hän ei voinut voittaa. Vaikka hänellä oli miekka, ei hän koskaan uskaltanut vetää sitä esiin. Hän antoi tilaisuuksien liukua käsistään istuessaan oopperatyttöjen sylissä tai nyyhkyttäessään pappien jaloissa anteeksiantoa rukoillen; ja hänelle uhrattu sankarien veri ja kelpo sydämien rakkaus, horjumattomuus, rohkeus ja uskollisuus menivät hukkaan.

Mutta palatkaamme Chelsean ladyn luo. Kun hänen poikansa Esmond ilmoitti hänen armolleen aikovansa lähteä seuraavalle sotaretkelle, hyvästeli tämä hänet vallan hilpeästi ja istuutui pelaamaan pikettiä kamarineitinsä kanssa, ennenkuin Esmond kunnolla ennätti poistua huoneesta ollessaan viimeisellä vierailullaan. "Kolme panosta kuningasta vastaan", olivat viimeiset sanat, jotka Esmond kuuli hänen lausuvan; tuolta hyvältä ladyltä oli elämän peli melkein lopussa, ja kolme kuukautta myöhemmin hän joutuikin vuoteelle, jossa elämä hänestä tuskattomasti sammui, niin kirjoitti abbe Gauthier Esmondille, joka silloin oli kenraalinsa kanssa Ranskan rajalla. Lady Castlewood oli hänen luonaan hänen kuollessaan ja hän oli myös kirjoittanut Esmondille. Mutta varmaankin ovat nämä kirjeet joutuneet kaapparin saaliiksi postilaivasta, koska Esmond ei saanut tietää mitään niiden sisällöstä, ennen kuin hän palasi Englantiin. Lady Esmond oli testamentannut koko omaisuutensa eversti Esmondille "korvaukseksi tälle tehdystä vääryydestä", niin oli kirjoitettu jälkisäädökseen. Mutta hänen omaisuutensa ei ollut suuri, ei koskaan ollut ollutkaan, ja kelpo varakreivitär oli, viisaasti kyllä, käyttänyt suurimman osan siitä rahasta, minkä omisti, vuotuiseen elinkorkoon, joka loppui hänen kuollessaan. Mutta Chelseassa oli kuitenkin jäljellä talo ja kalusto, hopeat ja muotokuvat sekä eräs rahamäärä ladyn kauppiaan, sir Josiah Childin huostassa, summa, joka kokonaisuudessaan antoi lähes kolmensadan punnan vuotuiset korot. Niinpä havaitsi mr. Esmond olevansa, joskaan ei rikas, niin ainakin turvattu elinajakseen. Siellä olivat myös nuo kuuluisat timantit, joiden oli huhuiltu olevan satumaisten summien arvoiset, mutta kultaseppä ilmoitti, että niillä saisi vain neljätuhatta puntaa. Nämä timantit eversti Esmond kuitenkin talletti, sillä hänellä oli niille erikoinen tarkoitus; mutta Chelsean talo, kalusto, tavarat y.m. lukuunottamatta muutamia esineitä, jotka hän pidätti itselleen, myytiin hänen määräyksestään ja näin karttunut summa sijoitettiin valtion obligatsioneihin, jotka tuottivat hänelle jo mainitun kolmensadan punnan vuotuisen tulon.

Hän teki jälkisäädöksen, koska hänellä nyt oli omaisuutta, ja lähetti sen Englantiin. Armeijamme oli nyt vihollisen, läheisyydessä ja suurta taistelua odotettiin joka päivä. Tiedettiin, että ylipäällikkö oli epäsuosiossa ja että kotona olevat puolueet olivat hänen kiihkeitä vastustajiaan; ei ollut ainoatakaan panosta, jota ei tämä suuri ja päättäväinen peluri olisi pannut alttiiksi palauttaakseen menestyksensä aina kun hänen asemansa näytti epätoivoisimmalta. Frank Castlewood oli eversti Esmondin lähettyvillä, sillä Esmondin kenraali oli mielellään ottanut tuon nuoren aatelismiehen esikuntaansa. Hänen linnoitusopiskelunsa Brysselissä olivat silloin jo päättyneet. Se linna, jota hän oli piirittänyt, oli luullakseni antautunut, ja lordi ei ollut ainoastaan marssinut hulmuavin lipuin sinne vaan oli marssinut poiskin. Hän tapasi kertoa poikamaisista kujeistaan herttaisen veikeästi ja hän oli armeijamme viehättävin nuori syntipukki.

Tarpeetonta on sanoa, että eversti Esmond oli testamentannut koko pienen omaisuutensa tälle pojalle. Eversti oli täysin vakuutettu siitä, että seuraava taistelu lopettaisi hänen elämänsä; hän tuntui väsyneensä aurinkoon ja oli valmis sanomaan sille ja maalle jäähyväiset. Frank ei halunnut kuunnella toverinsa synkkiä ennustuksia, vaan vakuutteli, että he viettäisivät hänen syntymäpäiväänsä sinä syksynä Castlewoodissa sodan tauottua. Hän oli kuullut kotona tapahtuneesta kihlauksesta. "Jos prinssi Eugene menee Lontooseen", virkkoi Frank, "ja Trix saa hänet käsiinsä, niin hän hylkää Ashburnhamin prinssin tähden. Kuuleppas, hänellä oli tapana liehitellä Marlborough'n herttuata, kun hän oli vasta neljätoistavuotias, ja iskeä silmää pikku Blandford-paralle. Minä en vain häntä naisi, Harry, — en, vaikka hänen silmänsä olisivat puolta suuremmat. Minua haluttaa huvitella. Kolmen tulevan vuoden kuluessa aion nauttia kaikkia mahdollisia iloja. Sitten nain jonkun hiljaisen, vakavan, kainon ja järkevän varakreivittären, metsästelen ja sijoittaudun Castlewoodiin. Minä voin samalla edustaa koko kreivikuntaa — ei, turkanen, sinä edustat kreivikuntaa. Sinulla on sukumme lahjakkuus. Jumalan tähden, rakas Harry poikani, sinulla on terävin pää ja hellin sydän koko armeijassa, kaikkihan sen myöntävät. Ja mikäpä estäisi sinua menemästä Alahuoneeseen ja tulemasta ministeriksi ja saamasta päärin arvoa ja muuta hyvää, sittenkuin kuningatar kuolee ja kuningas palaa? Sinutko ammuttaisiin ensi taistelussa? Tuhannen burgundipulloa siitä, että et saa naarmuakaan! Mohunin haava on parantunut. Hän on nykyjään aina korpraali Johnin seurassa. Näyttäköönpä vain inhottavan naamansa niin minä syljen hänelle vasten silmiä! Minä sain opetusta isä — kapteeni Holtilta Brysselissä. Se vasta mies on! Hän tietää kaiken." Esmond pyysi Frankia olemaan varuillaan — isä Holtin tieto oli vaarallista; Esmond ei näet vielä tietänyt miten pitkälle isä oli mennyt nuoren oppilaansa ohjauksessa.

Sekä ranskalaiset että englantilaiset sanomalehtimiehet ja kirjailijat ovat antaneet riittäviä selostuksia Blarignies'n eli Malplaquet'n verisestä taistelusta, joka oli viimeinen ja vaikein niistä voitoista, mitkä suuri Marlborough'n herttua saavutti. Tähän hirveään kamppailuun otti osaa lähes kaksisataaviisikymmentä tuhatta miestä, joista enemmän kuin kolmekymmentä tuhatta sai surmansa tai haavoittui. (Liittoutuneet menettivät kaksi kertaa niin paljon omia miehiään kuin he surmasivat ranskalaisia, jotka he voittivat). Hyvin todennäköisesti tämä tavaton teurastus aiheutui siitä, että luottamus suurta päällikköä kohtaan horjui kotimaassa ja hän aikoi palauttaa sen voiton avulla. Jos sellaiset vaikuttimet saivat Marlborough'n herttuan yrittämään niin tavatonta panosta ja panivat hänet epätoivoissaan uhraamaan kolmekymmentä tuhatta miestä, jotta hän vielä kerran voisi loistaa jossain Gazettessa ja hiukan kauemmin säilyttää paikkansa ja eläkkeensä, niin sattuma teki tyhjäksi tuon kauhean ja itsekkään suunnitelman. Voitto ostettiin hinnasta, jota ei mikään kansa, olipa se miten kunnianhimoinen tahansa, vapaaehtoisesti uhraa voitolle. Ranskalaisten urhoollisuus oli aivan yhtä ihmeellinen kuin heidän ahdistajiensakin sankarillinen voima. Me valloitimme paljon heidän lippujaan ja joitakuita tykkejä, mutta meiltä jäi kaksikymmentä tuhatta maailman urhoollisinta soturia juoksuhautojen peittämälle rintamalinjalle, josta vihollinen häädettiin. Se perääntyi kovin hyvässä järjestyksessä. Pakokauhun taika, joka oli ranskalaisia kiusannut koko Höchstedtin onnettomuuden jälkeisen ajan näytti menettäneen tehonsa; ja koska ranskalaiset nyt taistelivat oman maansa kynnyksellä, he osoittivat sankarillisuuden elävöittämää vastustuskykyä, jommoista emme milloinkaan olleet kokeneet koko heidän kiihkeän sotansa aikana, jos tämä taistelu olisi saanut onnellisemman ratkaisun, olisi voittaja ehkä saanut sen palkkion, jonka vuoksi hän sen taisteli. Mutta näin ollen (ja niin juuri pitikin olla) suuttui herttuan vastapuolue Englannissa tästä hirveästä mieshukasta ja vaati jyrkemmin kuin koskaan päällikön kutsumista pois, koska hänen intohimoisuutensa ja epätoivonsa voivat ajaa hänet vieläkin pitemmälle. Vakuutan, että tämän verisen Malplaquet'n päivän jälkeen sekä hollantilaisten leirissä että omassamme ja juuri niiden rykmenttien ja päälliköiden joukossa, joiden urhoollisuus oli huomattavin tuon hirveän verilöylyn kestäessä, yleinen mielipide oli sotaa vastaan. Ranskalaiset työnnettiin omalle rajalleen ja kaikki heidän Flanderissa tekemänsä valloitukset ja sotasaaliinsa takavarikoitiin. Savoijin prinssistä, johon ylipäällikkömme omista syistään liittyi läheisemmin kuin milloinkaan ennen, tiedettiin, että häntä kannusti vanhaa Ranskan kuningasta vastaan valtiollisen kaunan ohella mieskohtainen viha. Tuo keisarillinen ylipäällikkö ei milloinkaan voinut unohtaa sitä halveksumista, jota Ludvig oli osoittanut apotti de Savoielle; ja kaikkein autuaimman majesteetin nöyryytyksestä ja häviöstä sai pyhä Rooman keisarikin tilinsä. Mutta mitä merkitsivät nämä riidat meille, Englannin ja Hollannin vapaille kansalaisille? Ranskan monarkki oli kaikesta huolimatta vielä, itsevaltaisenakin, eurooppalaisen sivistyksen päämies, joka vanhuudessaan ja onnettomuuksissaan oli vielä kunnioitettavampi kuin loistavimman menestyksensä aikoina. Hänen vastustajansa taas oli puolibarbarinen tyranni murhaavine kroatialais- ja pandori-laumoineen, jotka muodostivat puolet hänen armeijastaan ja täyttivät leirimme omituisine olemuksineen ja olivat parrakkaita kuin heidän naapurinsa, uskottomat turkkilaiset, ja toivat kristittyjen sodankäyntiin pakanallisia ryöstämis-, elostelu- ja murhaamistapojaan. Miksi tuli Englannin ja Ranskan parhaitten veren vuotaa, jotta näiden ryövärien pyhä roomalainen ja apostolinen henki voisi kostaa kristitylle kuninkaalle? Ja tämän päämäärän edestä me taistelimme, ja jokaisessa kylässä ja perheessä Englannissa surtiin rakastettujen poikien ja isien, menetystä. Sotilaspöytiemmekään ääressä emme tohtineet puhua toisillemme Malplaquet'sta, niin kauheita olivat ne aukot, joita armeijaamme olivat jättäneet tuon verisen päivän tykit. Sydäntäsärkevää oli upseerin, jolla oli sydän rinnassa, paraatipäivänä taistelun jälkeen katsella rintamalinjojaan ja huomata satojen toverien poistuneen — sekä alhaisten että ylhäisten, — heidän, jotka vielä eilen voimaa ja iloa uhkuen olivat kokoontuneet rääsyisten ja mustuneiden lippujemme ympärille. Missä olivat ystävämme? Kun mahtava herttua tarkasti meitä ratsastaen linjojamme pitkin hienoine, keikailevine adjutantti- ja kenraaliseurueineen ja pysähtyi siellä täällä kiittelemään jotain upseeria ominaisella rakastettavalla hymyllä ja kumarruksilla, joita hänen ylhäisyytensä aina tuhlaili, hurrasi hänelle tuskin, kukaan, vaikka Cadogan kiroili ratsastaessaan pitkin rivejä: "Paha teidät periköön, miksi ette hurraa?" Mutta miehillä ei ollut luontoa hurrata; kukaan heistä ei voinut olla ajattelematta: "Missä on toverini? — missä on veljeni, joka taisteli vierelläni, missä on rakas kapteenini, joka minua johti eilen?" Se oli surullisin paraati, minkä koskaan olen nähnyt, ja "Te Deum", jota pappimme lauloivat, oli mitä synkin ja murheellisin satiiri.

Esmondin kenraali sai lisätä yhden niihin moniin kunniamerkkeihin, mitkä hän lukuisissa taisteluissa oli saanut, ja haavoittui selkäpiihin. Tämä saattoi hänet vuoteenomaksi, ja vakuutan hänen lohdutuksekseen tuskissaan maatessaan sorvailleen ylipäällikköä. "Korpraali John pitää aivan yhtä paljon minusta", hän saattoi sanoa, "kuin kuningas David piti kenraali Uriasta ja siksi hän aina määrää minulle vaarallisimman paikan." Hän oli kuolinpäiväänsä asti siinä vakaumuksessa, että herttua oli halunnut hänen häviävän Wynendaelin luona ja että tämä siinä tarkoituksessa lähetti hänet niin vähin voimin ja toivoi hänen saavan surmansa. Esmond ja Frank Castlewood pelastuivat kumpikin vahingoittumattomina, vaikka se divisioona, jota kenraalimme johti, kärsi vieläkin enemmän kuin kaikki toiset, se kun sai kestää sekä vihollisen raivoisaa tykkitulta — se oli taukoamatonta ja tehokasta — että kuuluisan Maison du Roy'n kiivaita, yhtämittaa uudistuvia hyökkäyksiä. Ne meidän täytyi vähän väliä torjua ja työntää takaisin luotisateella ja piikkiaidoilla sekä neljään riviin asettuneilla muskettisotureillamme ja keihäsmiehillämme. Sanotaan Englannin kuninkaan tehneen vähintäinkin kaksitoista hyökkäystä sinä päivänä yhdessä Ranskan kuninkaallisten kanssa. Esmondin entinen rykmentti, kenraali Webbin jalkaväki, palveli siinä divisioonassa, jota Esmond everstinä komensi. Kenraali Webb oli kolme kertaa jalkaväen muodostaman neliön keskellä ja johti tulta hyökkääviin ranskalaisiin; ja kun taistelu oli lopussa, lähetti hänen ylhäisyytensä Berwickin herttua onnittelunsa entiselle rykmentilleen ja heidän everstilleen heidän taistelussa osoittamansa urheuden johdosta.