Esmond punastui taas. "Minä puhuin siitä Raakelista, jota eräs paimen kosi viisituhatta vuotta sitten; silloin paimenet olivat elinvoimaisempia kuin nykyjään. Ja minä tarkoitin, että kun sinut ensi kerran näin eromme jälkeen — olit silloin vain lapsi —"
"Ja panin jalkaani parhaat sukkani kiehtoakseni sinut, minä muistan, sir —"
"Minun sydämeni, semmoisena kuin se oli, on ollut sinun siitä lähtien, enkä välittänyt kenestäkään muusta naisesta. Se vähäinen maine, minkä olen itselleni hankkinut, oli tarkoitettu vain sinua miellyttämään; se ei tosiaankaan ole paljon, ja luulen, että sadat narrit armeijassamme ovat ansainneet ja saaneet juuri yhtä paljon. Oliko synkän, vanhan Castlewoodin ilmassa jotain, joka teki meidät kaikki synkiksi ja tyytymättömiksi ja yksinäisiksi sen kuluneen vanhan katon alla? Yksinäisiä me kaikki olimme, vaikka olisimme olleet yhdessäkin, ja vaikka näytimme toisiimme liittyneiltä, niin tuntui kuitenkin kuin kullakin olisi omat suunnitelmansa, kun istuimme pöydän ääressä."
"Tuo rakas, synkkä vanha koti!" huudahti Beatrix. — "Äidillä ei koskaan ole ollut voimaa palata sinne sen jälkeen kuin sieltä lähdimme kun — olkoonpa siitä miten monta vuotta tahansa." Ja Beatrix pudisti kiharansa otsaltaan ja katsahti siron olkansa yli mahtavana, kuvastimeen aivankuin sanoakseen: "Aika, minä en pelkää sinua."
"Niin", virkkoi Esmond, joka, kuten Beatrix myönsikin, osasi usein lukea hänen ajatuksiaan. "Sinä voit vielä katsoa kuvastimeen ja se totuus, minkä se sinulle sanoo, tuottaa sinulle vain iloa. Mutta arvaapa nyt, mitä minä mietin! Minä olen ajatellut pyytää Frankilta itselleni Virginian tilusta, jonka kuningas Kaarle antoi isoisällemme. (Beatrix teki mahtavan kumarruksen, aivankuin sanoakseen: 'Meidän isoisällemme tosiaankin! Paljon kiitoksia, herra äpärä!') Niin, minä tiedän, että sinä ajattelet kilpeni tahraa ja sitähän minäkin ajattelen. Tässä maassa ei mies voi sitä puhdistaa — paitsi jollei hän kanna sitä kuninkaan vaakunan suojassa, mikä on kovin kunnioitettava puku; minä siis aion vetäytyä noille eteläisille tiluksille, missä rakennan itselleni intiaanimajan metsiin, ja jos tulen seurankipeäksi, voin ottaa itselleni intiaanivaimon toveriksi. Me lähetämme teidän armollenne turkiksia talveksi, ja kun te tulette vanhaksi, pidämme teidät tupakassa. Minä en ole tarpeeksi vikkelä tai tarpeeksi suuri roisto — kumpikohan lienen — Vanhassa Maailmassa elääkseni. Ehkä luon itselleni aseman Uudessa, joka ei ole niin täynnä, ja pystytän perheen siellä. Kun sinä itse olet äiti ja ylhäinen lady, niin kenties lähetän sinulle jonakuna päivänä tiluksiltani pienen barbaarin, joka on puoliksi Esmond ja puoliksi Mohock-intiaani; ja sinä olet hänelle hyvä hänen isänsä tähden, joka joka tapauksessa oli sinun sukulaisesi ja jota sinä pikkuisen rakastit."
"Mitä hullutuksia sinä puhut, Harry!" virkkoi miss Beatrix tuijottaen silmät suurina.
"Se on totista totta", virkkoi Esmond. Ja tuo suunnitelma oli tosiaankin kovin usein kangastellut hänen mielessään viime aikoina ja erittäinkin hänen kotiin paluunsa jälkeen, jolloin hän näki miten toivotonta ja hänelle itselleen alentavaa hänen intohimonsa oli. "Niin", virkkoi hän sitten, "minä olen koettanut jo kuutisen kertaa, ja minä voin kestää sinun luotasi poissaolon vallan hyvin, mutta sinun luonasi oleminen on sietämätöntä (miss Beatrix teki jälleen syvän kumarruksen) ja minä menen. Minulla on tarpeeksi rahaa kirvesten ja pyssyjen ostoon miehilleni ja helmien ja kankaiden ostoon villeille; ja minä menen heidän luokseen elämään."
" Mon ami " [Ystäväni], virkkoi Beatrix varsin lempeästi ja tarttui Esmondin käteen kovin säälivän näköisenä. "Sinä et voi ajatella, että meidän asemassamme mikään enempi kuin nykyinen ystävyytemme on mahdollista. Sinä olet vanhempi veljemme; sellaisena me sinua pidämme ja säälimme sinun onnettomuuttasi, mutta emme sinua senvuoksi moiti. Niin, sinä olisit tarpeeksi vanha ja vakava meidän isäksemme. Minä olen aina pitänyt sinua satavuotiaana, Harry, juhlallisen naamasi ja vakavuutesi vuoksi. Minä tunnen sisaren tunteita sinua kohtaan enkä muuta voi. Eikö se riitä, sir?" Ja Beatrix toi kasvonsa aivan lähelle Esmondin kasvoja — kuka tietää missä tarkoituksessa?
"Se on liikaakin", virkkoi Esmond kääntyen toisaalle. "Minä en voi kestää tätä elämää ja minä jätän sen. Mutta luultavasti minä kuitenkin viivyn niin kauan, että sinä olet naimisissa ja sitten minä lastaan laivan ja annan sille nimen Beatrix ja sanon teille kaikille —"
Tässä palvelija sysäsi oven auki ja ilmoitti hänen ylhäisyytensä Hamiltonin herttuan; ja Esmond peräytyi päästäen huuliltaan jotain manauksen tapaista, kun tuo aatelismies saapui näyttäen loistavalta tähtineen ja vihreine ritarinauhoineen. Hän soi mr. Esmondille juuri yhtä armollisen kumarruksen kuin hän olisi suonut lakeijalle, joka toi hänelle istuimen tai otti hänen hattunsa, ja istuutui Beatrixin viereen, kun eversti poistui huoneesta hirtehisen ilme kasvoillaan.