Esmondin hyvä emäntä poistui huoneesta ja vei punastuksensa mukanaan.
"Jos me hovinaiset voisimme kasvattaa semmoisia ruusuja", jatkoi Beatrix naurahtaen, "niin tekisimme mitä tahansa säilyttääksemme ne. Me leikkaisimme niiden varret ja panisimme ne suolaveteen. Mutta sellaiset kukat eivät kuki Hampton Courtissa eivätkä Windsorissa, Henry." Hän pysähtyi hetkiseksi ja hymy hävisi hänen vaihtelevilta kasvoiltaan ja antoi tilaa uhkaavalle kyyneltulvalle. "Oi, miten hän on hyvä, Harry!" jatkoi Beatrix. "Oi, mikä pyhimys hän on! Hänen hyvyytensä peloittaa minua. Minä en sovi elämään hänen kanssaan. Minä luulen, että voisin olla parempi, jollei hän olisi niin täydellinen. Hänellä on elämässään ollut suuri suru ja suuri salaisuus ja hän on sitä katunut. Se ei ole voinut johtua isän kuolemasta — siitä äiti puhuu vapaasti; ja äiti ei ole voinut rakastaa isää kovin paljoa — vaikka kukapa tietää mitä ja miksi me naiset rakastamme?"
"Mitä ja miksi tosiaankin!" virkkoi mr. Esmond.
"Kukaan ei tiedä", jatkoi Beatrix, ottamatta tätä keskeytystä huomioon muuten kuin katseella, "mitä elämää äiti elää. Hän on ollut aamurukouksissa jo tänä aamuna. Hän viettää useita tunteja rukouskammiossaan; jos nyt seuraisit häntä sinne, tapaisit hänet rukoilemasta. Hän vaalii seutumme köyhiä — noita hirveitä, likaisia köyhiä. Hän kuuntelee kappalaisen saarnat päästä päähän — oi noita pitkäveteisiä saarnoja! Ja sinä ymmärrät: on a beau dire[sanottakoon mitä tahansa]; mutta vaikka hänenlaisensa ihmiset ovat hyviä, eivät he koskaan sovi yhteen meidän suurmaailman ihmisten kanssa. Tuntuu aina siltä kuin olisi joku kolmas läsnä, silloinkin kun minä ja äiti olemme kahdenkesken. Hän ei voi olla aivan avomielinen miniälle, hän, joka aina ajattelee tulevaista maailmaa ja suojelusenkeliään, joka ehkä onkin hänen seurassaan. Oi, Harry, minä olen niin mustasukkainen tuolle suojelusenkelille"; tässä miss Beatrix keskeytti puheensa. "Minä tiedän, että se on väärin; mutta äidin elämä on kokonaan taivasta varten ja minun kokonaan — maailmaa varten. Me emme koskaan voi olla oikeita ystäviä. Ja sitten äiti välittää enemmän Frankin pikkusormestakin kuin minusta — minä tiedän sen; ja hän rakastaa sinua, sir, ihan liian paljon ja se saa minut vihaamaan sinua. Minä tahtoisin hänet kokonaan itselleni, mutta hän ei tahdo. Kun olin lapsi, hän rakasti isää (oh, miten hän saattoikaan rakastaa häntä? Voin muistaa isän hyvänä ja kauniina, mutta hän oli niin tyhmä, eikä hän kyennyt puhumaan juotuaan viiniä); senjälkeen hän rakasti Frankia, ja nyt ovat taivas ja papit hänen tilallaan. Kuinka minä olisin häntä rakastanut! Jo lapsena jouduin raivoihini, jos luulin hänen rakastavan muita kuin minua; mutta hän rakasti teitä kaikkia enemmän — kaikkia, minä tiedän sen. Ja nyt hän puhuu uskonnon siunatusta lohdusta. Rakas olento! hän luulee olevansa onnellisempi, kun hän uskoo, kuten hänen täytyykin uskoa, että me kaikki olemme pahoja ja kurjia syntisiä ja että tämä maailma hyville ihmisille on vain pied-à-terre[levähdyspaikka], jossa he viipyvät vain yhden yön, niinkuin mekin Walcotesta tullessamme viivymme yön synkässä, epämukavassa Hounslow-kievarissa leväten noilla kauheilla vuoteilla — oh, muistatko noita kauheita vuoteita? — ja vaunut tulevat ja vievät heidät seuraavana aamuna taivaaseen."
"Älä lörpöttele, Beatrix!" virkkoi mr. Esmond.
"Lörpöttele —! Sinäkin Henry olet teeskentelijä vakavine ilmeinesi ja äreine naamoinesi. Kaikki me olemme teeskentelijöitä. Voi kuitenkin! Me olemme kaikki niin yksin, niin yksin, niin yksin!" virkkoi Beatrix-parka, ja hänen ihanasta povestaan kohosi huokaus.
"Minä olen kirjoittanut joka rivin tuosta lehdestä, ystäväiseni", virkkoi mr. Esmond. "Sinä, Beatrix, et ole niin maailmanmielinen kuin luulet olevasi ja sinä olet parempi kuin me luulemme sinun olevan. Sitä hyvää, mikä meissä on, me epäilemme, ja onnen, joka on kädessämme, me heitämme pois. Sinun kunnianhimosi kannustimena on loistava avioliitto ja komea koti — ja miksi? Sinä väsyt niihin saatuasi ne etkä ole sen onnellisempi, jos vaunuissasi on kruunu —"
"Kuin jos ratsastaisit Lubinin selän takana markkinoille", virkkoi Beatrix. "Paljon kiitoksia, Lubin!"
"Minä olen tosiaankin synkkä paimen", vastasi Esmond, punastuen, "ja minä tarvitsen nymfin, joka kokoaa vuoteeni ja keittää minulle vesivelliä. No niin, kyllä Jack Lockwood voi sen tehdä. Hän kantoi minut hartioillaan tykkientulesta ja hoiti minua sairaana ollessani hellemmin kuin ehkä rakkaus milloinkaan — vain hyvän palkan ja vaatteitteni ja matkalaukkuni sisällyksen toivosta. Miten kauan Jaakob palveli Raakelin vuoksi?"
"Äidinkö vuoksi?" kysyi Beatrix. "Haluaako teidän kunnianarvoisuutenne äitiä, jotta minulla olisi onni sanoa teitä isäksi?"