Jaarli ihaili aina suuresti kuningas Wilhelmiä, mutta hän ei koskaan voinut antaa tälle uskollisuudenvalaansa; jaarli otti osaa useihin suuren kuningasvainajan hallitessa tehtyihin salaliittoihin, mitkä aina päättyivät salaliittoa laisten tappioon, mutta tavallisesti kuningas jalomielisyydessään antoi heille anteeksi. Lordi Arran oli kahdesti vankina Towerissa kuningas Wilhelmin hallitessa. Hänelle tarjottiin vapaus, jos hän antaisi lupauksen olla toimimatta kuningas Wilhelmia vastaan. Silloin lordi virkkoi rohkeasti, että hän ei halunnut antaa sanaansa, koska "hän oli varma, ettei hän voinut sitä pitää"; siitä huolimatta hänet vapautettiin molemmilla kerroilla ilman minkäänlaista kuulustelua, ja kuningas kantoi tälle jalolle vihamiehelleen niin vähän kaunaa, että kun lordin äiti, Hamiltonin herttuatar, puolisonsa kuollessa vapaaehtoisesti kieltäytyi oikeuksistaan, tehtiin jaarlista Loossa v. 1690 kirjoitetun valtakirjan nojalla Hamiltonin herttua, Clydesdalen markiisi ja Arranin jaarli, jolloin edellinen ylennys vahvistettiin. Hänen ylhäisyytensä vannoi edustajavalan ja otti istuimen Skotlannin parlamentissa v. 1700; hän tuli siellä kuuluisaksi isänmaallisuudestaan ja kaunopuheliaisuudestaan, erittäinkin unionilaista johtuneissa väittelyissä. Tätä lakia herttua Hamilton vastusti koko mahdillaan, vaikka hän ei mennytkään niin pitkälle kuin skotlantilainen ylimystö, joka vastusti sitä asevoimin. Sanotaan hänen yht'äkkiä luopuneen vastustuksestaan ja sen johtuneen kuninkaalta St. Germainista saapuneista kirjeistä; alamaisuusvalansa nojalla kuningas kielsi häntä vastustamasta sisartaan kuningatarta tässä asiassa; ja herttua, joka aina koetti auttaa kuningasta palaamaan kuningaskuntaansa saamalla sovinnon aikaan hänen majesteettinsa ja kuningatar Annan välille, ja kun hän kaikessa vastusti kuninkaan saapumista asevoimin ja ranskalaisin joukoin, luopui vastustuksestaan ja pysyi Skotlannista poissa sen ajan, jolloin Chevalier de St. Georgen Dunckerquesta lähtöä suunniteltiin, ja vietti aikaansa Englannissa suurella tiluksellaan Staffordshiressä.

Kun whigit v. 1710 saivat potkut, alkoi kuningatar osoittaa hänen ylhäisyydelleen suosiotaan mitä suurimmassa määrässä. Lordista tehtiin Brandonin herttua ja Duttonin parooni Englannissa. Kun kuningas Jaakko II jo oli antanut hänelle Ohdakeritarimerkin, hänen ylhäisyytensä ylennettiin nyt Sukkanauhan ritariksi — joka oli niin suuri ja loistava kunnianosoitus, ettei yksikään alamainen vielä ennen ollut kantanut noita molempia kunniamerkkejä. Kun tästä poikkeuksesta huomautettiin hänen majesteetilleen, suvaitsi tämä sanoa: "Sellaisella alamaisella kuin Hamiltonin herttualla on ensimmäinen oikeus kaikkiin kunnianosoituksiin, joita kruunattu pää voi antaa. Tämän jälkeen kannan itsekin molempia ritarimerkkejä."

Windsorissa lokakuussa 1712 pidetyissä juhlallisuuksissa herttua ja muut ritarit, joihin myös kuului valtiovarainministeri, Oxfordin ja Mortimerin vastanimitetty jaarli, lyötiin ritareiksi; ja muutamia päiviä jälkeenpäin määrättiin hänen ylhäisyytensä ylimääräiseksi lähettilääksi Ranskaan ja hänen ajoneuvonsa, hopea-astiansa ja livreansa, mitkä olivat kaikkein ylellisintä lajia, tilattiin sekä hänen ylhäisyydelleen lähettiläälle että hänen ylhäisyydelleen lähettilään rouvalle, jonka tuli häntä seurata. Beatrixin vaakuna oli jo asetettu vaunuihin ja hänen veljensä piti kiiruhtaa määrätyksi päiväksi kotiin luovuttamaan hänet sulhaselle.

Lordi oli leskimies, sillä v. 1698 hän oli nainut Elisabethin, lordi Gerardin tyttären, ja avioliitto toi suuria kiinteimistöjä Hamilton-suvulle; ja nämä kiinteimistöt aiheuttivat osaksi sen riidan, josta herttuan kuolema johtui.

Ei ole olemassa tuskaa, jota ei voisi kestää, hampaan menetyksestä aina rakastetun menetykseen asti. Pelko on paljon julmempaa kuin varmuus; ja me turrutamme itsemme tuota pahaa kärsimään, kun emme voi sitä auttaa, tai poistamme kiusankappaleen ja pureskelemme kannikkaamme toisella leukapielellä. Eversti Esmond tunsi varmaankin mielensä keventyneen, kun herttuallinen kuusivaljakko tuli ja pyyhkäisi hänen lumoojansa pois hänen tavoiteltavistaan ja asetti tämän korkeampaan ilmapiiriin. Samoin kuin olette nähneet nymfin oopperakoneistoni avulla nousevan pilviin sen kappaleen lopussa, jossa Mars, Baccus ja Apollo ja koko Olympon jumalseurue ovat koolla, ja visertävän viimeistä lauluaan jumalattarena, samoin luulen myös meidän kaikkien kohdelleen jumalaista Beatrixia erikoisen kunnioittavasti, kun tämä tavaton ylennys tapahtui Esmondin perheessä — tuo nenäkäs pikku kaunotar kantoi päätään mahtavasti kenossa ja omaksui erinäisen koskemattomuuden sävyn, jolle kaikki hänen ystävänsä mielihyvällä kumarsivat.

Eräs eversti Esmondin vanhoista armeija-ystävistä, kelpo Tom Trett, joka oli myynyt komppaniansa, nainut ja alkanut harjoittaa kauppaa Lontoossa, oli pitkän aikaa lohduttoman synkkämielinen, vaikka hän asui kauniissa talossa joen rannalla ja näytti tekevän suuria kauppoja. Viimein huomasi Esmond ystävänsä nimen Gazettessa vararikon yhteydessä; ja viikko tämän jälkeen ilmestyi vararikkoinen mr. Esmondin asuntoon ilosta loistavin kasvoin ja yhtä hyväntuulisena ja huolettomana kuin silloin, kun hän oli purjehtinut kymmenen vuotta aikaisemmin Southamptonista Vigo-retkelle. "Tämä vararikko", virkkoi Tom, "on uhkaavana riippunut pääni päällä kolme vuotta. Se ajatus on riistänyt minulta unen; olen katsahtanut Polly-paran kasvoja viereisellä tyynyllä ja sitten pöydällä olevaa partaveistäni ja ajatellut lopettaa itseni ja antaa suruilleni matkapassin. Mutta nyt olemme tehneet vararikon; Tom Trett maksaa niin monta shillinkiä punnasta kuin hän saa irti; hänen vaimollaan on Fulhamissa pieni mökki ja tämän omaisuus on erotettu pesästä. Nyt en minä pelkää kaupunginvoutia enkä velkojaa ja viimeiset kuusi yötä olen nukkunut rauhallisesti." Niinpä kelpo Tom siis kyyristäytyi hyveriekaleittensa sekaan ja nukahti, kun Fortuna puisteli siipiään ja lensi hänen luotaan.

Esmond ei maininnut ystävälleen Tomille, miten tarkoin tämä kertomus sopi Esmondiin itseensä; mutta hän nauroi sille ja käytti sitä hyväkseen, ja koska hän jo oli päättänyt tilinsä tässä rakkausasiassa, niin hän päätti näyttää iloista naamaa tehtyään vararikon. Beatrix oli ehkä hieman loukkaantunut hänen iloisuudestaan. "Näinkö sinä, sir, otat vastaan ilmoituksen onnettomuudestasi", virkkoi hän; "hymyillenkö sinä tulet minun eteeni aivankuin olisit iloinen, että olet päässyt minusta."

Esmond ei tahtonut luopua hyvästä tuulestaan, vaan kertoi hänelle tuon jutun Tom Trettistä ja tämän vararikosta. "Minä olen kuroitellut muurilla olevia viinirypäleitä", virkkoi hän; "ja menetin kärsivällisyyteni kun en ylettynyt niihin; oliko se mikään ihme? Nyt ne ovat poissa ja toisen omia — nöyrintä palvelijaasi pitempi mies on ne saanut." Ja eversti teki serkulleen syvän kumarruksen.

"Pitempi mies, serkku Esmond!" virkkoi Beatrix. "Reima mies olisi kiivennyt muurille ja anastanut ne. Rohkea mies olisi taistellut niistä eikä suu auki töllistellyt niitä."

"Herttuan ei tarvitse muuta kuin suu auki töllistellä ja ne putoavat hänen suuhunsa", virkkoi Esmond ja teki taas syvän kumarruksen.