"Niin, sir", virkkoi Beatrix, "herttua on pitempi mies; kuin sinä. Ja miksi en olisi kiitollinen sellaiselle miehelle kuin hänen ylhäisyytensä, joka antaa minulle sydämensä ja suuren nimensä? Hän kunnioittaa minua suurella lahjalla. Minä tiedän, että se on vain sopimus meidän välillämme — ja minä hyväksyn sen ja teen kaikkeni suorittaakseni oman osani siitä. Huokailemisesta ja kuhertelusta ei tule mitään hänen ylhäisyytensä, iässä olevan aatelismiehen ja tytön välillä, jolla on kovin vähän sellaista hempeyttä luonteessaan. Miksi en myöntäisi, että olen kunnianhimoinen, Harry Esmond? Ja jos ei kunnianhimo ole miehessä synti, niin miksi ei myös nainen saa himoita kunniaa? Tahdon olla avomielinen sinulle, Harry ja sanoa, että jos et olisi ryöminyt polvillasi ja ollut niin nöyrä, niin olisi sinulla ollut parempi menestys minuun nähden. Minunlaiseni nainen, serkku, voitetaan urhoollisuudella eikä huokauksilla ja surullisella naamalla. Koko ajan, kun sinä palvelet minua ja laulat minulle ylistyslauluja, minä tiedän hyvin, että en ole jumalatar ja väsyn tuohon suitsutukseen. Niin olisit sinäkin väsynyt jumalattareesi — sitten kun häntä olisi sanottu mrs. Esmondiksi ja hän olisi tullut vihaiseksi siksi, että ei hänellä ole tarpeeksi neularahaa ja että hänen täytyy aina kulkea vanhassa puvussa. Niin serkku, jumalatar, jolla on aamumyssy päässä ja jonka itse täytyy keittää miehensä velli, lakkaa olemasta jumalainen, se on varma. Minä olisin ollut oikukas ja riitainen ja maailman kaikista ylpeistä olioista mr. Esmond on kaikkein ylpein, saanhan sen hänelle sanoa. Sinä et milloinkaan kiivastu, mutta minä luulen, ettet sinä myöskään voi milloinkaan antaa anteeksi. Jos sinä olisit ollut suuri mies, niin ehkä olisit ollut iloinenkin. Mutta kun et sinä ole mikään, sir, niin olet liian suuri mies minulle; minä pelkään sinua, serkku — siinä se on. Ja niinä en halua palvella sinua jumalana, ja sinä taas et ole onnellinen muiden kuin sellaisen naisen kanssa, joka sen tekee. Niin, kun minä olisin tullut omaksesi, olisit vihan puuskaan jouduttuasi jonakuna yönä pannut tyynyn suuni eteen ja tukehuttanut minut samoin kuin se musta mies tekee naiselle siinä näytelmässä, joka on sinun lempikappaleitasi. Mikä sen naikkosen nimi taas onkaan? — Desdemona. Sen sinä olisit tehnyt, sinä pikkuinen musta Othello!"
"Niin luulen minäkin, Beatrix", vastasi eversti.
"Mutta sellaista loppua en minä tahdo. Minä tahdon elää sadan vuoden vanhaksi ja olla kymmenessä tuhannessa juhlassa ja tanssiaisissa ja pelata korttia joka ilta elämässäni vuoteen kahdeksaantoistasataan asti. Ja minä tahdon olla joka paikassa ensimmäinen, sir; ja minä pidän imarteluista ja kohteliaisuuksista, ja niitä en saa sinulta; ja minä haluan nauraa, sir, ja haluaisinpa tietää kuka voisi nauraa sinun synkälle naamallesi? Ja minä pidän kuusivaljakosta ja kahdeksanvaljakosta ja timanteista, ja minä tahdon uuden puvun joka viikko ja pidän siitä, että ihmiset sanovat: 'tuo on herttuatar — miten somalta hänen armonsa näyttää — tehkää tietä madame l'Ambassadrice d'Angleterre'lle [Englannin lähettilään rouvalle] — kutsukaa hänen armonsa palvelijoita' — sellaisesta minä pidän. Mutta sinä taas tahdot naisen tuomaan tohvelisi ja yömyssysi ja istumaan jalkaisi juuressa ja huutamaan 'O caro! O bravo!' kun sinä luet Shakespeare'iäsi ja Miltoniasi ja muuta hölynpölyä. Äiti olisi sopinut sinun vaimoksesi, jos sinä olisit ollut vähän vanhempi; vaikka kyllä sinä silti näytät kymmenen vuotta häntä vanhemmalta — niin näytät, sinä synkkänaamainen, sinipartainen pikku äijä. Te olisitte yhdessä istuneet kuten Darby ja Joan ja imarrelleet toisianne ja nokkineet ja kuherrelleet kuin vanha kyyhkyspari orrella. Minä tarvitsen siipeni ja tahdon niitä käyttää, sir." Ja Beatrix levitti kauniit käsivartensa aivankuin hän tosiaankin olisi voinut lentää niinkuin kaunis 'Gawrie', johon sadun mies oli rakastunut.
"Ja mitä sanoo sinun Peter Wilkensisi lennostasi?" kysäisi Esmond, joka ei milloinkaan ihaillut tätä ihanaa olentoa enemmän kuin silloin, kun tämä vastusti häntä ja nauroi hänelle.
"Herttuatar tietää hyvin asemansa", vastasi Beatrix naurahtaen. "Minullahan onkin jo valmiina poika, joka jo on kolmekymmenvuotias (mylord Arran) ja neljä tytärtä. Kylläpä ne riitelevät ja ovat vihaisia, kun minä valtaan pöydän pään. Mutta minä en anna heidän olla vihaisia enempää kuin kuukauden; sen jälkeen he tulevat kaikki minua rakastamaan, lordi Arran myös sekä kaikki hänen ylhäisyytensä skotlantilaiset vasallit ja alamaiset Skotlannin ylängöiltä. Minä olen sen päättänyt, ja kun minä saan jotain päähäni, niin minä ajan sen myös läpi. Hänen ylhäisyytensä on Euroopan arvokkain herra ja minä koetan tehdä hänet onnelliseksi; ja kun kuningas tulee takaisin, niin voit olla varma minun suojeluksestani, serkku Esmond — sillä kuningas tahtoo tulla takaisin ja tulee varmasti ja minä tuon hänet Versailles'sta vaikkapa, krinoliinini alla."
"Minä toivon, että asemasi tekee sinut onnelliseksi, Beatrix", virkkoi Esmond huokaisten. "Ja tahdothan sinä yhä olla Beatrix, kunnes sinusta tulee hänen armonsa herttuatar? Sitten teen teidän armollenne kaikkein syvimmän kumarrukseni."
"Nämä huokaukset ja iva ovat tarpeettomia, serkku", sanoi Beatrix. "Minä otan vastaan herttuan suuren hyvyyden kiitollisena — niin, kiitollisena juuri, ja minä kannan hänen arvoaan soveliaasti. Minä en väitä, että hän on liikuttanut sydäntäni; mutta olen hänelle kiitollinen, kuuliainen ja ihaileva. Sen enempää en ole hänelle luvannutkaan, ja siihen hänen jalo sydämensä tyytyy. Olen kertonut hänelle kaiken — vieläpä tuosta miespoloisestakin, jonka kanssa olin kihloissa ja jota en voinut rakastaa; ja olin iloinen kun sain antaa tälle takaisin lupauksensa, ja hypähdin ilosta kun tämä vapautti minut lupauksestani. Minä olen kahdenkymmenenviiden vuoden vanha —"
"Kahdenkymmenenkuuden, ystäväiseni", virkkoi Esmond.
"Kahdenkymmenenviiden, sir, — minä haluan olla kahdenkymmenenviiden; ja kahdeksaan vuoteen ei ainutkaan mies ole sytyttänyt sydäntäni; niin, sinä teit sen kerran, Harry, vähäksi aikaa, kun tulit kotiin Lillen taistelun jälkeen ja olit taistellut tuon Mohun-murhaajan kanssa ja pelastanut Frankin hengen. Minä luulin, että voisin sinusta pitää; ja äiti rukoili minua polvillaan ja minä rakastin — yhden päivän. Mutta sitten tuo vanha jää hyydytti minut, Henry, ja minä aloin taas pelätä sinua ja surumielisyyttäsi; ja minä olin iloinen, kun menit pois, ja menin kihloihin lordi Ashburnhamin kanssa, jotta ei minun enää tarvitsisi kuulla sinusta — siinä syy. Sinä olet jotenkin liian hyvä minulle. Minä en voisi tehdä sinua onnelliseksi ja sydämeni särkyisi, kun koettaisin sinua rakastaa enkä voisi. Mutta jos olisit minua pyytänyt silloin kun annoin sinulle miekan, niin sinä olisit minut saanut, sir; ja nyt olisimme molemmat onnettomia. Minä puhuin tuon tyhmän lordin kanssa koko illan vain kiusatakseni sinua ja äitiä, ja onnistuinhan kai siinä? Miten avomielisesti voimmekaan puhua näistä asioista. Tuntuu kuin siitä olisi tuhannen vuotta, ja vaikka istumme tässä aivan samassa huoneessa, meidän välillämme on suuri muuri. Rakas, hyvä, uskollinen, synkkä vanha serkkuni! Nyt voin sinusta pitää ja ihaillakin sinua, sir, ja sanoa, että sinä olet urhoollinen ja kovin hyvä ja kovin vilpitön ja kovin hieno herra huolimatta — huolimatta pienestä syntymäonnettomuudestasi", virkkoi Beatrix heilutellen viekasta päätään.
"Ja nyt, sir", virkkoi Beatrix niiaten, "emme saa enää puhua muulloin kuin äidin läsnäollessa tai kun herttua on luonamme, sillä hän ei pidä sinusta hituistakaan ja on yhtä mustasukkainen kuin se musta mies lempinäytelmässäsi."