Vaikka juuri näiden sanojen ystävällisyys haavoitti mr. Esmondia kaikkein kipeimmin, ei hän antanut loukkauksen ilmetä olennossaan (kuten Beatrix myöhemmin myönsi), vaan hän virkkoi hilliten itseään täydellisesti ja rauhallisesti hymyillen: "Tämä haastattelu, ystäväni, ei saa vielä loppua, ennenkuin olen sanonut viimeisen sanani. Kas, tuolla tulee äitisi (hän saapuikin tässä suloinen huolestunut ilmeensä kasvoillaan, ja Esmond meni ja suuteli hänen kättään kunnioittavasti). Armas ladyni voi myös kuulla viimeiset sanani, jotka eivät ole mitään salaisuuksia ja jotka ovat ainoastaan jäähyväissiunauksia, joita seuraa morsiuslahja eräältä vanhalta herralta, joka on holhoojasi — sillä minusta tuntuu kuin olisin koko perheen holhooja ja kovin, kovin vanha mies, joka sopisi teidän kaikkien isoisäksi, — ja sellaisena pyydän antaa hänen armolleen herttuattarelle morsiuslahjani. Morsiuslahjani ovat ne timantit, jotka isäni leski minulle testamenttasi. Aioin antaa ne Beatrixille vuosi sitten; mutta ne ovat kyllin kelvolliset herttuattarellekin, vaikka eivät olekaan kyllin kirkkaat maailman kauneimmalle naiselle." Ja Esmond otti taskustaan lippaan, jossa jalokivet olivat ja ojensi ne serkulleen.
Beatrix huudahti ihastuksesta, sillä nuo jalokivet olivat tosiaankin kovin kauniit ja kallisarvoiset; ja seuraavassa tuokiossa oli kaulakoru siinä, missä Belindan risti on mr. Popen ihailtavassa runoelmassa, ja kimalteli Englannin kaikkein valkeimmalla ja jalomuotoisimmalla kaulalla.
Tyttö joutui niin suuren ihastuksen valtaan, kun hän sai nämä korut, että hän ensin juoksi kuvastimen ääreen ja tutki niiden tehoa tuolla ihanalla kaulalla ja juoksi juuri takaisin käsivarret ojennettuina, sillä Beatrix nähtävästi aikoi maksaa serkulleen palkkion, minkä tämä epäilemättä olisi mielellään ottanut hänen ruusuisilta huuliltaan, mutta samassa aukeni ovi ja hänen ylhäisyytensä sulhanen ilmoitettiin.
Herttua katsoi kovin vihaisesti mr. Esmondiin, jolle hän kyllä teki kovin syvän kumarruksen ja suuteli molempain ladyjen kättä mitä mutkikkaimmin menoin. Hän oli tullut kantotuolissaan lähellä olevasta palatsista ja kantoi Sukkanauhan- ja Ohdakeritarikunnan merkkejään.
"Katsokaa, mylord herttua", virkkoi Beatrix mennen hänen luokseen ja näyttäen hänelle rinnallaan olevat timantit.
"Timantteja", virkkoi hänen ylhäisyytensä. "Hm! ne ovat sieviä."
"Ne ovat minun morsiuslahjani", virkkoi Beatrix.
"Hänen majesteetiltaanko?" kysäisi herttua. "Kuningatar on kovin hyvä."
"Serkultani Henryltä — meidän Henry-serkultamme!" huudahtivat molemmat ladyt yht'aikaa.
"Minulla ei ole kunnia tuntea sitä herraa. Luulin, ettei lordi Castlewoodilla ollut veljeä ja ettei teidän armonne puolellakaan ollut miespuolisia sukulaisia."