Henry Esmondin historia: Hänen itsensä kertomana

by William Makepeace Thackeray

Piispan uutiset olivat rauhoittavia; ainakaan ei kaikki vielä ollut menetetty; kuningatar hengitti vielä tai oli hengissä, kun he kuusi tuntia sitten poistuivat Lontoosta. ("Lady Castlewood vaati tulemaan", selitti tohtori.) Argyle oli haalinut rykmenttejä Portsmouthista ja lähettänyt muualta hakemaan lisää. Whigit olivat valppaina, surma heidät periköön, (en ole varma, ettei piispa kironnut puhuessaan), ja niin olivat meikäläisetkin. Ja kaikki voitaisiin pelastaa, jos vain prinssi ajoissa ehti Lontooseen. Tilasimme heti hevoset jatkaaksemme matkaamme Lontooseen. Emme ollenkaan nousseet masentuneen Boniface-poloisen rappuja, vaan menimme uudestaan vaunuihimme — prinssi ja hänen pääministerinsä toisiin, Esmond toisiin, ja hänellä oli vain armas emäntänsä toverinaan.

Castlewood nelisti edeltäpäin ratsain kokoamaan prinssin ystäviä ja ilmoittamaan heille hänen saapumisestaan. Me matkustimme läpi yön, ja Esmond selosteli emännälleen viimeisen vuorokauden tapahtumia — Castlewoodin ja hänen ratsastusretkensä ja prinssin jalomielisen käytöksen ja heidän sovintonsa. Yö tuntui varsin lyhyeltä ja tähtien valaisemat hetket kuluivat rauhallisesti niin suloisessa seurassa.

Niin edistyi matkamme, ja piispan vaunut kulkivat edeltä; kärsittyämme muutamia viivytyksiä hevosten hankinnassa me saavuimme Hammersmithiin noin neljän ajoissa sunnuntaiaamuna, elokuun ensimmäisenä päivänä, ja puoli tuntia sen jälkeen, kun oli jo selvä päivä, me ajoimme lady Warwickin talon ohitse ja niin viiletimme Kensingtonin katua alas.

Vaikka oli aikaista, oli kaduilla hälinää ja ihmisiä kulki edestakaisin. Erittäinkin palatsiin johtavan portin ympärillä, missä henkivartiosto oli, oli suuri kansantungos. Meidän edellämme kulkevat vaunut pysähtyivät, ja piispan kuski meni tiedustelemaan mitä tuo tungos merkitsi.

Hetken kuluttua saapui portista — ratsuhenkivartiosto torvineen ja airutjoukko sotisovassa. Torvet toitottivat ja yliairut astui esiin ja julisti Yrjön Jumalan armosta Ison Britannian, Ranskan ja Irlannin kuninkaaksi, uskon puoltajaksi. Ja kansa hurrasi: "Eläköön kuningas!"

Sen väkijoukon keskuudessa, joka hurrasi ja heilutteli hattujaan, sattui katseeni eräisiin surullisiin kasvoihin; olin koko ikäni ne tuntenut ja nähnyt monenlaisten valepukujen kehystäminä. Se oli tosiaankin mr. Holt, joka oli pujahtanut Englantiin näkemään oikean asian voittoa; ja nyt hän näki vihamiestensä voittavan ja kuuli Englannin kansan äänekkäät suosionosoitukset. Tuo miespoloinen oli unohtanut hurrata tai paljastaa päänsä, kunnes hänen lähimmäisensä väkijoukossa huomauttivat hänen uskollisuuden puutteestaan ja kiroilivat, että hän oli valepukuinen jesuiitta; silloin hän surullisena paljasti päänsä ja alkoi hurrata. Hän oli varmaan miehistä onnettomin; hän ei milloinkaan pelannut häviämättä, eikä hän milloinkaan ottanut osaa salaliittoon, jota ei olisi kukistettu. Tämän jälkeen tapasin hänet Flanderissa; sieltä hän meni Roomaan veljeskuntansa päämajaan; ja hän ilmaantui tosiaankin keskuuteemme Amerikkaan, kovin vanhentuneena, mutta yhäti yhtä uutterana ja toivehikkaana. Luullakseni hän siellä otti sotakirveen ja pani jalkoihinsa mokkasiinit ja kulki lähetyssaarnaajana intiaanien keskuudessa huopapeite pukunaan ja sotamaalia kasvoillaan. Nyt hän lepää haudattuna naapuripiirikunnassamme Marylandissa, multakerros peitteenään ja risti yllään; niiden alla tuo levoton henki on saanut iankaikkisen rauhan.

Kuningas Yrjön torventoitotuksen mukana häipyivät kaikki tuon heikon ja hupsun nuoren vallantavoittelijan turhat toiveet; ja vakuutan, että se musiikki päätti minunkin elämäni murhenäytelmän. Se onni, joka sen jälkeen on sitä seppelöinyt, on sanoin selittämätön; se on luonteeltaan pyhä ja salainen eikä siitä voi puhua, vaikka sydän onkin aina kiitollisuutta tulvillaan, muille, paitsi Jumalalle ja yhdelle ainokaiselle — yhdelle rakastavalle olennolle, uskollisimmalle, lempeimmälle ja puhtaimmalle vaimolle, jonka koskaan on mies saanut elämänsä siunaukseksi. Kun ajattelen sitä ääretöntä onnea, mikä minua odotti, ja sitä syvää ja valtavaa rakkautta, joka niin monen vuoden ajan on minua siunannut, niin minut valtaa ihmetys ja kiitollisuus sellaisen lahjan edessä — niin, olen kiitollinen, että olen saanut sydämen, mikä kykenee tuntemaan ja käsittämään sen lahjan äärettömän kauneuden ja arvon, jonka Jumala on minulle antanut. Totta on, että rakkaus kaikki voittaa; se on äärettömän paljon yläpuolella kunnianhimon, se on arvokkaampi kuin rikkaus, jalompi kuin arvonimi. Se, joka ei sitä tajua, ei tunne elämää; hän, joka ei ole siitä iloinnut, ei ole tuntenut ihmissydämen korkeinta onnen mahdollisuutta. Vaimoni nimeen sisältyy minulle toivojeni täyttymys ja korkein onni. Sellaisen rakkauden omaaminen on siunaus, johon verrattuna kaikki mainen ilo on arvotonta. Milloin vain ajattelen häntä, ylistän Jumalaa.

Brysselissä, jonne olimme vetäytyneet suunnitelmamme tuhoutumisen jälkeen — sillä whig-ystävämme neuvoivat meitä pysyttelemään syrjässä — minulle suotiin elämäni suuri onni, kun armaasta emännästäni tuli vaimoni. Me olimme niin tottuneet läheiseen ystävyyteen ja luottamukseen ja olimme eläneet niin kauan ja läheisinä yhdessä, että olisimme voineet elää samalla tavalla edelleenkin, ajattelematta kiinteämpää sidettä. Mutta asianhaarat johtivat siihen tapahtumaan, mikä niin tavattoman paljon lisäsi sekä minun että hänen onneaan (siitä kiitän nöyrästi Jumalaa), vaikka meille tapahtuikin onnettomuus, ja punastun ajatellessani, että sellaisia on ennenkin tapahtunut perheessämme. En käsitä mikä kunnianhimon hurma valtasi tuon kauniin ja itsepäisen naisen, jonka nimi on täyttänyt niin useita näistä lehdistä ja jolle minä olin osoittanut kymmenen vuoden ajan niin altista uskollisuutta ja rakkautta, mutta tuon päivän jälkeen Castlewoodissa, jolloin pelastimme hänet, hän piti itsepäisesti koko perhettään vihamiehinään ja luopui meistä ja meni Ranskaan; minua innoittaa kertoa, mikä hänen kohtalokseen tuli. Armaan emäntäni pojankaan talo ei ollut koti hänelle; Frank-poloinen oli heikko, kuten ehkä koko sukumme on ollut, ja hän oli naisten johdettavissa. Hänen omaisensa olivat julkeita ja pelkäsivät hänen äitinsä vaikutusta häneen, sillä he pelkäsivät, että Frank tekisi peruutuksen ja kieltäisi sen uskon, johon hän heidän houkuttelemanaan oli alistunut. Heidän uskontojensa erilaisuus erotti toisistaan pojan ja äidin. Rakkahin emäntäni tunsi olevansa erotettu lapsistaan ja yksin maailmassa — yksin, lukuunottamatta yhtä aina uskollista palvelijaa, jonka uskollisuuteen, ylistetty olkoon Jumala, hän saattoi luottaa. Kun tapasin armaan emäntäni eräänä päivänä itkemästä erään alentavan toran jälkeen; Frankin vaimo ja tämän äiti olivat näet hänelle torailleet (sillä tuo poikaparka oli pantu naimaan koko se saksalainen perhe, johon hän oli yhdistynyt), niin kehoitin häntä uskomaan itsensä sen, joka Jumalan avulla ei koskaan luopuisi hänestä, huolenpitoon ja rakkauteen. Ja silloin tuo lempeä lady, joka oli syksyssään yhtä kaunis ja yhtä puhdas kuin immet keväimessään, myöntyi kunnioittavaan pyyntööni lemmestä punastuen, "silmät täynnä hellää antaumusta", ja lupasi jakaa kanssani kotini. Ilmaiskoot ne viimeiset sanat, mitkä kirjoitan, kiitollisuuteni hänelle, ja siunatkoot ne häntä, joka siunasi kotini.

Mr. Addison sai hyvyydessään aikaan sen, että ei ollut mitään vainon vaaraa eikä mitään esteitä meidän Englantiin palaamisemme suhteen; ja poikani Frankin urhoollisuus Skotlannissa johti hänet sovintoon kuningas Yrjön hallituksen kanssa. Mutta me kaksi emme enää halunneet elää Englannissa; ja Frank luovutti meille muodollisesti ja mielihyvällä sen tiluksen, jolla nyt asumme, kaukana Euroopasta ja sen huolista, Potomacin kauniilla rantamilla; sinne olemme rakentaneet uuden Castlewoodin, ja ajattelemme kiitollisin mielin entistä kotiamme. Meidän Atlannin takaisessa maassamme on eräs vuodenaika, vuoden tyynin ja ihanin, jota me sanomme intiaanikesäksi. Huomautan usein, että elämäni syksy muistuttaa tuota iloista ja tyyntä vuodenaikaa, ja minä olen kiitollinen sen levosta ja suloisesta päivänpaisteesta. Jumala on siunannut meitä lapsella, jota kumpikin vanhemmista rakastaa, nähdessään toisensa kuvan hänessä. Meidän jalokivemme ovat muutetut auroiksi ja kirveiksi tiluksiamme varten, ja neekereiksi, joiden luulisi olevan onnellisimmat ja iloisimmat koko tässä maassa: Ja ainoa koru, joka vaimostani on arvokas ja josta hän ei ole koskaan luopunut, on se kultanappi minkä hän otti hihastani sinä päivänä, jona hän kävi minua katsomassa vankilassa ja jota hän aina sen jälkeen kantoi, kuten hän minulle kertoi, maailman hellimmällä sydämellä.