" Eh hien, Vicomte!" virkkoi prinssi, joka oli poika, vieläpä ranskalainen poika, " il ne nous reste qu'une chose à faire." [No niin, varakreivi, vain yksi seikka on meiltä vielä tekemättä.] Hän asetti miekkansa pöydälle ja molemmat kätensä rinnoilleen. "Vielä tulee meidän tehdä yksi asia", virkkoi hän; "arvaatteko, mikä se on?" Hän levitti käsivartensa — " Embrassons nous!" [Sylkekäämme!]
Tämä keskustelu oli tuskin päättynyt, kun Beatrix saapui huoneeseen. Mitä hän tuli sieltä hakemaan? Hän säpsähti ja kalpeni, kun näki veljensä ja serkkunsa, paljastetut miekat, murretut miekan terät ja paperit, mitkä yhä hehkuivat hiilipannussa.
"Lumoava Beatrix", virkkoi prinssi kovin kauniisti punastuen, "nämä herrat ovat tulleet ratsain Lontoosta, missä sisareni makaa toivottomasti sairaana ja missä hänen seuraajaansa kysellään. Suokaa minulle anteeksi eilisiltainen kepposeni. Olin ollut niin kauan vankina, että otin itselleni tilaisuuden ratsastusretkeen, ja luonnollisesti toi ratsuni minut teidän luoksenne. Tapasin teidät kuningattarena pienessä hovissanne, missä suvaitsitte osoittaa minulle vieraanvaraisuutta. Lausukaa kunnioittavat tervehdykseni hovineideillenne. Kun te nukuitte, huokailin minä teidän kamarinne akkunan alla ja sitten päädyin omaan huoneeseeni etsimään lepoa. Siellä nämä herrat hyväntahtoisesti herättivät minut. — Niin, milords, sillä onhan onnellinen päivä se, joka suo prinssin tutustua, vaikkapa se maksaisi miten paljon tahansa hänen itserakkaudelleen, sellaiseen jaloon sydämeen kuin on markiisi Esmondin. — Mademoiselle, saammeko me poistua kaupunkiin teidän vaunuissanne? Minä näin ne vaunusuojassa, ja markiisiparka on varmaan nääntymäisillään väsymyksestä."
"Suvaitseeko kuningas syödä aamiaista ennen poistumistaan?" muuta ei Beatrix voinut sanoa. Ruusut olivat kuihtuneet hänen poskiltaan; hänen silmänsä tuijottivat läpitunkevina; hän näytti suorastaan vanhalta. Hän tuli Esmondin luo ja sähähti muutamia sanoja. "Jollen sinua ennenkään rakastanut, serkku", virkkoi hän, "niin voit kuvitella, kuinka sinua nyt rakastan!" Jos sanat olisivat voineet antaa surmaniskuja, olisihan epäilemättä tappanut Esmondin; Beatrix katsoi tähän kuin hän olisi voinut sen tehdä.
Mutta hänen purevat sanansa eivät haavoittaneet mr. Esmondia; tämän sydän oli liian kova. Kun hän katsahti Beatrixiin, ihmetteli hän, että hän milloinkaan oli voinut tätä rakastaa. Hänen kymmenvuotinen rakkautensa oli sammunut; se kaatui kuoliaana maahan Kensingtonin kapakassa, jonne Frank oli tuonut hänelle "Eikon Basiliken" sisällä olleen kirjelapun. Prinssi punastui ja kumarsi syvään, kun Beatrix loi häneen katseensa ja poistui huoneesta. En ole milloinkaan sen päivän jälkeen nähnyt Beatrixia.
Kohta senjälkeen tuotiin hevoset ja valjastettiin vaunujen eteen. Mylord ajoi ulkoistuimella; ja Esmond puolestaan oli niin väsynyt, että hän oli tuskin päässyt vaunuihin kun hän nukahti, eikä herännyt ennenkuin iltamyöhällä, kun vaunut saapuivat Altoniin.
Kun ajoimme "Kello" majataloon, saapuivat sinne piispan vaakunalla koristetut vaunut, ja vanha ystävämme Lockwood istui kuskin vieressä. Mylady Castlewood ja piispa olivat vaunuissa. Lady parkaisi hiljaa, kun hän näki meidät. Nuo molemmat vaunut saapuivat majataloon melkein yht'aikaa ja isäntä ja hänen väkensä tulivat ulos lyhdyt kädessä vieraita vastaanottamaan.
Syöksähdimme vaunuistamme heti kun näimme armaan ladyn ja ennen kaikkea tohtorin kauhtanassaan. Mitä uutisia he toivat? Oliko vielä tilaisuutta? Oliko kuningatar elossa? Nämä kysymykset tehtiin kiihkeästi sillävälin kuin isäntä seisoi odottamassa jalojen vieraittensa edessä kumartaakseen heille, kun he nousivat rappusia.
"Onko Beatrix pelastettu?" kuiskasi lady Castlewood kiihtyneenä Esmondille.
"Kaikki on hyvin, Jumalan kiitos!" virkkoi Esmond, ja tuo hellä lady tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä ja nimitti häntä pelastajakseen ja parhaaksi ystäväkseen. Hän ei ajatellut kuningattaria ja kruunuja.